Annoin ensimmäiselle Infamous-pelille 94 pistettä, koska se oli juuri sitä, mitä olin sillä hetkellä kaivannut: kovasti pitämästäni Crackdownista muistuttava supersankaripeli aikana, jolloin ei ollut paljon muuta minua sykähdyttävää pelattavaa. Infamous 2 taas sai minulta 88 pistettä ja alennusta tulokseen tuli muun muassa tylsistä tehtävistä - ja oli uutuuden hohtokin hieman karissut. Nyt Sucker Punch tuuttaa PS4:lle sen alkutaipaleen kovimman yksinoikeuspelin ja kaikki on taas uutta ja hohtavaa! Sisuksista löytyy lopulta kuitenkin sama tuttu Infamous.


Viime pelin tapahtumista on kulunut seitsemän vuotta, ja Second Sonin pääosassa on aivan uusi hemmo: puolianarkistisesti mainostauluja sotkeva, poliisiauton sireenejä säikähtävä, intiaaniverta suonissaan kantava Delsin Rowe. Eletään aikaa, jolloin kaikki supervoimilla varustetut on leimattu bioterroristeiksi ja heitä jahtaa DUP (Department of Unified Protection). DUP:n johtajana häärää natsitiedemiehen arkkityyppiä muistuttava armoton rouva Augustine, jolla itselläänkin on kykyjä. Kolme “bioterroristia” pakenee, asioita tapahtuu, Delsin imaisee itselleen savusupervoiman ja pahis-akka käyttää taitoaan kiduttamalla Delsinin heimon jäseniä betonilisäkkeillä. Koska ainoa tapa saada kadunpätkä irti herttaisen mummon polvesta on se sama kyky jolla vaiva aiheutettiinkin, lähtee Delsin Augustinen perään aivan oikeaan Seattleen (edellisissä peleissähän temmellettiin keksityissä kaupungeissa)..

Seuranaan Delsinillä on Reggie-isoveli, jolla on poliisivirkansa puolesta paitsi vähän erilainen suhtautumistapa bioterroristeihin ja Delsinin supersankaruuteen, myös hyviä kontakteja Seattlessa. Vähitellen Reggiestä tulee ‘se puhelimella ohjeita huuteleva tyyppi’ ja jopa pelin koominen kevennys, ainakin yhteiskonserttona veljensä naljailun kanssa. Pelin aikana saadaan muitakin liittolaisia, mutta Reggien ja Delsinin kehittyvä suhde ja keskinäinen dynamiikka on Second Sonin tarinan parhaita puolia. Muuten juoni ei tällä kertaa kovin vahvasti kanna, vaan kaikkien motiivit tuntuvat olevan pienenlaisia verrattuna siihen, mitä he tekevät, tai ovat valmiita tekemään asiansa eteen.




Seattle on kokonaan DUP:n hallinnassa, joten pääjuonen lisäksi Delsin muun muassa vapauttaa alueita ja muita supervoimailijoita, sekä on tavallaan vallankumouksen johtohahmo. Ensin käytössä oleva savukyky handlaa supersankarin liikkumisen ja puolustautumisen perustoimet: savuksi muuttumalla voi vaikka syöksyä läpi ilmastointiputkien ja tulipallot aiheuttavat vihollisille harmia. Hyvin nopeasti käy ilmi, että maan tasalla ei kannata tallustaa, vaan Infamous: SS hyödyntää kaupungin rakennuksia monella tavalla. Niiden katoilla saa uutta perspektiiviä taistelutanteereeseen sekä hengähdystauon. Kykyjen latauspisteitäkin löytyy enimmäkseen katonrajoista.

Peli tiputtelee uusia voimia sekä niiden boosteja sopivassa tahdissa ja voimat on yllättävän hyvin tasapainotettu. Vaikka olisi juuri taistellut savuvoiman kanssa ja sitten imaisee valomainoksesta vähän neonvoimaa, ei oikeastaan joudu miettimään, että mitäs mistäkin napista taas tapahtuikaan, vaan kaikki tulee hyvin nopeasti selkärangasta. Ja kyllähän tämä korkealla loikkiminen ja kiipeily tuo taas mieleen sen Crackdownin, eli maistuu meikäläiselle vallan mainiosti.

Täysi kykyrepertuaari jääköön pelaajien selvitettäväksi, mutta sen verran voin sanoa, että itse päädyin käyttelemään pelin edetessä savustuksen ja neonin yhdistelmää, ehkä hieman neoniin kallistuen, se kun sallii monen hyvän tuholiikkeen lisäksi myös nopean paikalta poistumisen jos ja kun tulee hätä käteen. Infamous: Second Sonin toiminnallisesti parasta antia ovat isommat kahakat, joissa joutuu muuttelemaan taktiikkaansa, kirjaimellisesti lennosta.

Vaikka kykyjen saaminen on hyvin tahditettu, samaa ei voi sanoa pelin tehtävistä eikä varsinkaan sivutehtävistä. Osa niistä on tylsiä ja itseään toistavia "mene paikasta toiseen tässä järjestyksessä" -putkia (vaikka kaupunki muuten onkin täysin vapaasti liikuttavissa), eikä rivivihulaisten päiviltä päästäminenkään kauan jaksa innostaa. Toki sarjan peruspilari - että ollaanko sitä nyt hyviä vai pahoja - tuo mukaan oman mutkansa, varsinkin kun lestissään pysymisestä on hyötyä. Muutamaankin kertaan kävi kuitenkin niin, että juonta edistävän hetken jälkeen ihmettelin, että voitinko minä, hävisinkö minä ja pitikö näin tapahtuakin, vai olisiko jotain muutakin voinut tapahtua? Joskus taas tulee turhaa eksyksissä haahuilua, kun pitää odottaa, että GPS:ään ilmestyy se seuraavan merkkipaalun osoittava paikka.


Etenin vajaan 15 tunnin pelikokemukseni Teräsmiehen oppeja noudattaen, eli kirkasotsaisesti mahdollisimman hyviksenä, enkä kovin paljon sivupolkuja talsinut. Välillä alkoi väkisinkin kuitenkin kiinnostaa se, että mitä tapahtuisi erilailla törkyillessä - ja varsinkin kuinka erilainen pelin loppupuolisko olisi. Pelattavaa riittää siis tuhti tuntimäärä, varsinkin kun pelkkä tutkiskelu ja loikkiminen ympäri Seattlea on sekin hauskaa ajanvietettä. Kaiken päälle peliin lisättiin heti julkaisupäivänä ilmaiseksi viisi tuntia lisäpelattavaa Paper Trail -otsikon alla.



Kaikki, alun pikkukylän rantamaisemista Seattlen näkötornin huipulta avautuvaan pilvenpiirtäjäviidakkoon on erinomaisen kaunista. Mukana on myös paljon pieniä yksityiskohtia, vaikka jossain kohtaa sitä havaitsikin, että rakennusten kattojen täytyy olla saman firman tekeleitä. Seattlen torniin kiivetessäni tunsin jokseenkin aitoa huimausta - sitä se piirtoetäisyyden paraneminen teettää. Välianimaatiot on toteutettu erinomaisen hienolla taiteellisella tyylillä, pelihahmot pieteetillä ja kaikki on kuorrutettu savulla, liekeillä, efekteillä, partikkeleilla, räjähdyksillä ja neonväreillä. Kyllä, tämä on nyt selkeästi uuden konsolisukupolven peli.


Äänipuolella piti käydä oikein tarkistamassa, kuka Delsinin virtuaalinaamaa on liikutellut. Tavallaan yllätyin, tavallaan en: roolissa on ennenkin loistanut Troy Baker (Bioshock-Booker, Last of Us -Joel, Arkham: Origins-Jokeri), jota en tunnistanut, mutta jonka ääninäyttelijätaidot ovat kiistämättömät. Sivuhahmoissakaan ei rimanalituksia synny. Musiikkipuoli on vähän omituinen sekoitus elokuvamaista tunnelmointia ja vauhdikkaampia poppisävellyksiä. Paikoitellen ne lisäävät tunnelmaa, toisinaan taas niiden olemassaolon huomaa liiankin selkeästi. Ääniraita on sanalla sanoen epätasapainoinen.

Epätasapainoa löytyy myös pelin hahmojen tekoälystä, kahdellakin tontilla. Seattlen asukkaat reagoivat yleensä Delsinin läsnäoloon jollain tavalla (pelästyen, fanikiihkoillen), mutta joskus voi päsähtää keskelle ihmisiä täynnä olevaa kattotasannetta neonräjähdyksen saattelemana, eikä kukaan väräytä eväänsäkään. Sama pätee myös vihollisiin: ne osaavat tarpeen tullen suojautua, löytää kohteensa, taktikoidakin, mutta joskus jos on sopivalla etäisyydellä, sopivassa kulmassa, niin duppilaisia voi kurmuuttaa mielin määrin vailla pelkoa vastaliikkeistä. En osaa sanoa onko bugi tekoälyssä vai esimerkiksi siinä, että tietynlaisen aidan raosta pystyy ampumaan ehkä vain yhteen suuntaan, mutta tällaista esiintyi useammankin kerran. Myös eräästä hyvin oleellisesta taistelusta löytyi vihollisten näkövinkkelistä varsin epäreilu kolonen. Speedrunnereilla voi tulla tämän pelin kanssa onnen päivät.


Vaikka Infamous: Second Sonia vaivaavat vähän samat ongelmat kuin edeltäjäänsä, on se pelikokemuksena innostavampi kuin Colen viimeiset seikkailut. Se on monin puolin erinomaisen hiottu ja hauska paketti, jossa on paljon pelattavaa ja vähän pikkuvikoja. Ehdoton hankinta PS4-omistajien hyllyyn tässä vaiheessa konsolin elinkaarta.