Kuuban rannikolla sijaitsevan USA:n vankileirin lähistöllä sataa vettä, ja jäntevä supersotilas kiipeää liukasta kalliota ylöspäin. Kielekkeen kohdalla kamera kääntyy suoraan miehen kasvoihin. Sotilas on tietenkin Snake, joka katsoo suoraan pelaajaan ja toteaa (nyt Kiefer Sutherlandin äänellä) ”Kept you waiting, huh?”. Tämä repliikki asettaa seuraavien noin kahden ja puolen tunnin pohjavireen: hän teki comebackin, hän on tullut takaisin.


Annoin kuusi vuotta sitten MGS4:lle korkean arvosanan, ihan koska se oli oikeasti huikeaa digitaalista viihdettä, josta nautin. Samalla se oli kuitenkin hyvin kaukana siitä, mitä Playstation 1:n Metal Gear Solid aikanaan oli – ja tätä ennestään korosti se, että pätkä MGS1:stä oli mukana pelissä. Hiiviskely oli vaihtunut rymistelyyn ja ympärillä käytävät sodat peittivät alleen mahdollisuudet salakuunteluun. Välillä paistettiin kananmunia. Netissä on spekuloitu, että Hideo Kojima purki nelososassa turhautumiaan koko sarjaan ja peliteollisuuteen yleensä, enkä pidä tätä mitenkään mahdottomana ajatuksena. Sota oli muuttunut, vanha Snake oli väärä mies taistelukentälle ja Hideo väärä mies suunnittelemaan pelejä. Nyt tekemisen ilo kuitenkin tuntuu löytyneen uudestaan, sillä Ground Zeroes on huomattavasti edeltäjäänsä puhdasoppisempi peli.



Kuten nelososan jäljiltä yleisesti veikattiin, Snaken seikkailut eivät jatku nykypäivässä. Kelloa on käännetty noin 40 vuotta taaksepäin, aikaan jolloin ydinasepullistelu kukoisti ja Neuvostoliitto oli suurvalta muuallakin kuin Putinin kuvitelmissa. Ground Zeroesin tarina on jatkoa alunperin PSP:lle ilmestyneelle Peace Walkerille, joka useimmilta jäi varmasti pelaamatta alustavalinnan vuoksi. Kuulun itsekin tähän ryhmään, mutta onneksi itseään voi nykyään sivistää myös HD Collectionin kautta. Jos PW on tuntematon, kannattaa lukaista ainakin GZ:n alussa tarjottava taustatarina, ettei puolet pelistä mene vain päätä raapiessa. Lyhyesti ja spoilaamatta voi kertoa lähinnä sen, että tarkoitus on pelastaa vankeja.


Myös pelillisesti on palattu entiseen, erittäin tervetulleessa mielessä. MGS 4:n yltiöräiskintä on korvautunut vanhanmallisella hiippailulla ja nukutuspistoolille on jälleen käyttöä. Teknolelujen määrä on pudotettu lievästi scifistetyn 70-luvun puolivälin tasoon, eli miltei olemattomiin. Kumarruksena uusimmalle hipsterivillitykselle C-kasetit ja aito, lisensoitu Walkman esiintyvät nekin pelissä. Kaiken kaikkiaan koin pelatessani vahvoja takaumia siihen, miltä ensimmäisen MGS:n pelaaminen tuntui. Vaikeusaste on ainakin Normalilla inhimillinen myös minun kaltaiselleni (= huonolle) hiiviskelyjen pelaajalle, joten veteraaneille se on varmasti aivan läpikävelyä.



Ground Zeroes käyttää Kojima Productionsin omaa Fox Engineä, ja sen ulkonäköä onkin ruodittu runsaasti. Arvosteluun saapui X360-versio, joka ei tietenkään pärjää uudemmille konsoleille, mutta näyttää alusta huomioiden oikein hienolta. Vesisateen piiskaama öinen vankileiri on juuri niin masentavan näköinen kuin voi kuvitella. Jo Kojima Productionsin tavaramerkiksi muodostuneet harkitut kamerakulmat ovat tallella, eikä ärsyttäviä tasobugeja juuri esiinny. Kontrollit ovat toimivat, eikä pelistä nauttimista estä muutenkaan kerrassaan yhtään mikään.


Suurin ongelma pelissä onkin, että huvi loppuu melkein heti kun se on alkanut. Kyseessä on pelkkä laajennettu maistiainen varsinaisesta Metal Gear Solid V: The Phantom Painista, vaikka TPP sijoittuukin kronologisesti noin vuosikymmenen GZ:n jälkeen. Kaltaiseni superjumittaja, joka vielä otti tavoitteekseen pelata juoni läpi ilman yhtään tappoa ja hälytystä ja joutui siksi jatkuvasti ottamaan uusiksi checkpointista, sai päätehtävään kulumaan pelikellon mukaan 150 minuuttia. Kaikkineen peliaikaa kului ehkä kolmisen tuntia. Vaikka pääjuonen jälkeen onkin mahdollista pelata vaikka minkälaisia sivutehtäviä, en itsekään usko että niihin juuri palaan. Tarina on koettu ja jään odottamaan sen jatkoa, surullisen tietoisena siitä, että sitä todennäköisesti saa odottaa kauan. Näin vähästä se alennettu reilu kolmekymppiäkin on turhan kova hinta. Toisaalta ymmärrän, että näillä tuotantoarvoilla GZ:n julkaisu ilmaisena demona olisi ollut melkoinen taloudellinen panostus – olkoonkin, että se olisi varmasti tuonut sarjalle uusia faneja.



Seuraa se osuus, jossa saarnaan kuorolle. Ne, jotka eivät pidä Metal Geareista, ovat jo sulkeneet välilehden tai kirjoittavat kommenttikenttään mouhotusta siitä, miksi helvetissä käytännössä maksullinen demo saa näin kovat pisteet.


Siksi helvetissä, että GZ:n ensimmäiset minuutit olivat itselleni pelkkää kylmää värettä. Se edustaa monessa suhteessa paluuta sen ytimeen, miksi Metal Gear on yksi klassisista pelisarjoista. Aivan kuten pidin aikanaan X-Filesin salaliittokuvioista, pidän Metal Gearin yllättävistä juonenkäänteistä. Pidän sen elokuvamaisesta toteutuksesta ja ylipäätään siitä, miten harkittua kaikki on. Käsikirjoituksessa ei ole mitään ylimääräistä ja kaikki merkitsee jotain. MGS ei ole realistista sotilastoimintaa nähnytkään, mutta se on pahuksen viihdyttävää elokuvamaista menoa, joka pitää pelaajan varpaillaan seuraavaa käännettä odotellessa. Peleillä on vahva pasifistinen sanoma ja niiden tarina sotkee kiehtovalla tavalla totuutta ja fiktiota. MGS:ää pelatessa on mahdollista tuntea jotakin, eikä samaa voi sanoa kovin monesta pelistä.