First person shooter, bullet hell. Viisi sanaa, jotka aiheuttavat väistämättä kaikuja joka kemistin elämänohjeisiin: miksi et yhdistäisi kahta asiaa nähdäksesi mitä tapahtuu? Dejobaanin Drunken Robot Pornography uhkailee tekevänsä juuri tämän, eli ristisiittämään massiiviset pomotaistelut ja projektiili-infernon ensimmäisessä persoonassa. Nakkaa päälle murhanhimoisisia robotteja tulevaisuuden teknomaailmassa, ja rakettirepulla on suuret hartiat täytettävänään. Lopputuloksessa osutaan maaliin sekä luisutaan välillä villisti alas kaiteelta.




Drunken Robot Pornography on unelma kaikille, joita turhanpäiväinen selittely ottaa päästä. Robottipalvelija poltti baarisi, ja uhkaa nyt tuhota koko kaupunkisi? No ei siinä sitten, ase käteen ja maailmaa pelastamaan. Yksinpelikampanjoissa ei turhalla monimutkaisuudella krumeluurata, vaan hippaa käydään sekä aikaa, kentät salakavalasti täyttäviä pikkuötöjä, että näiden massiivisia titaaniserkkuja vastaan. Ammu asioita, kerää pisteitä ja pääset ampumaan isompia asioita. Toimivan konseptin ei tarvitse olla aina monimutkainen.

Orientoituminen pelin sisäiseen logiikkaan vie silti oman aikansa. Pari askelta, ja NES-aikaiset Bart Simpson -traumat nostavat päätään: mikä tää luisumisefekti nyt on? Lainalaisuudet joutuu opettelemaan kantapään kautta: rakettireppu on paras ystäväsi ja putoamiskuolema ei ole uhka, vaan mahdollisuus. Pikkurobottien välttely käy modernista tanssista, jossa erilaiset power upit ja muu kentistä löytyvä sälä jäävät toissijaiseksi aikaa vastaan taistellessa. Päämäärätön sinkoilu onkin usein aivan yhtä takuuvarma resepti voittoon kuin harkittu vihollisten muodostelmien analysointi.




DRP:n kohdeyleisö on selkeä: nopeatempoinen toiminta yhdistettynä massivisiin räjähdyksiin houkuttee paikalle kaikki haasteista motivoituvat. Toisaalta tämä tarkoittaa myös sitä, ettei peli väistämättä ole kaikkien FPS:n ystävien mieleen, sillä kaaottisuuden keskellä selviäminen vaatii harjaantuneisuutta. Vaikka vaikeustaso ei kohoa pilviin, ei DRP:tä voi hyvälläkään tahdolla sanoa aloittelijaystävälliseksi: esimerkiksi kunnollinen tutka loistaa poissaolollaan, ja kenttien haastavuus heittelehtii toisinaan sattumanvaraisesti armottomasta naurettavan helppoon. Pahimmillaan tämä aiheuttaa vieraantumista, jättäen houkuttelevammaksi vaihtoehdoksi lähinnä moninpeluumoodit ja yksittäiset tehtävät.

Tunnelmaltaan DRP luottaa erilaisista internetyhteisöistä tuttuun vaihtoehtohuumoriin. Vaikka juoni on yleensä FPS:issä toiminnalle alisteinen, rakennetaan maailmaa kenttien ulkopuolella kiitettävästi. Tämä luo hyvin kontekstia muutoin futuristisuudessaan hieman steriilin oloiselle pelille. Internetkulttuurille silmäniskuja jakelevasta huumorista on silti vaikea sanoa kuinka itsetiedostavaa se käytännössä on. Tekoälyn läpät tasapainoilevat kuluneen ja vilpittömästi huvittavan välimaastossa, joten huumorille löytynee ottajansa ja vastustajansa.


Drunken Robot Pornography onnistuu objektiivisesti katsottuna siinä, mitä tavoittelee: jopa anarkistiseksi äityvä toiminta-iloittelu on persoonallista ja mukaansatempaavaa, mutta myös väistämättä tietylle pelaajakunnalle rajattua. Ratkaisu on pääosin perusteltu, joskin pikku viilausta vailla. Lopputuloksesta paistaa silti rakkaus peliin, joten vaikka DRP ei mullistaisikaan FPS:n tulevaisuutta tai kaataisi haluamiaan raja-aitoja, jää kokonaisuudesta sympaattinen ja viihdyttävä yleisvire.