On vaikea ajatella, että joskus ammoisina aikoina Final Fantasy X-2:n julkistus veti pullakahvit kurkkuun yhdeltä jos toiselta konsoliroolipelien ystävältä. Ajatus suorasta jatko-osasta tuntui käsittämättömältä: eiväthän Final Fantasyt nyt tälla lailla toimi! Moni seurasikin leuka polvissa vierestä, kun FFX-2:ssa edeltäjän hillitty päähahmo veti mikroshortsit jalkaan ja lähti leikkimään Pokemon-palloilla vaatteenvaihtoa: ilmestyskirjan enteet olivat totisesti käsillä.


Vaan ei korjannut tuomionpäivä Square Enixiä, sen enempää kuin rohkea kokeilu teki loppua jatko-osista: sittemmin maailma on saanut tuta niin FFVII-nekroamisia kuin löyhiä "henkisiä seuraajia". Vuonna 2010 julkaistun FFXIII:n suhteen Squeenixin pojat olivat kunnianhimoisempia, sillä jatko-osan sijaan piti saada kokonainen trilogia. Lightning Returns päättää nyt FFXIII:ssä alkaneen tarinan, ja on selkeästikin päättänyt poistua rakennuksesta pamauksella.



Alkuperäinen FFXIII saattoi juoneltaan olla älyvapaa kesäteatteriproduktio, mutta pelin hahmoluokista ja paradigmoista sai revittyä yllättävän paljon hupia alun x-napin hakkauksen jälkeen. XIII-2 puolestaan ei viilausta lukuunottamatta juuri alkuperäistä taistelusysteemiä muuttanut. Lightning Returns ei sen sijaan tyydy lepäilemään vanhoilla laakereilla, vaan karsii turpakekkereistä kaiken ylimääräisen: kyseessä ovat yhden naisen bileet, joissa miekka viuhuu ja vaatteet vaihtuvat kuin FFX-2:ssa aikanaan.


Teknisesti tämä tarkoittaa sitä, että Lightning taistelee yksin vihollisia vastaan Schemata-nimisellä kyky-garderoobilla. Asukokonaisuudet, Schemat, toimittavat siis hahmoluokkien virkaa, ja niihin saa linkitettyä rajallisen määrän hyökkäyksiä. Taistelussa muutaman eri Scheman välillä pallottelu muistuttaakin paljolti FFX-2:n Dress Sphere -mekaniikkaa, mutta yhdistyy FFXIII:stä tuttuun ATB-komentomittariin. Asujen välisten mittarien tasapainottelu sekä hyökkäysten oikea ajoittaminen muodostaa systeemin selkärangan.

Toinen suuri uudistus koskee pelin päärakennetta. Poissa on paikasta A paikkaan B johtava, unelias eepos: nyt juostaan kilpaa aikaa vastaan. FFXIII-2:n ajan sikeitä vedellyt Lightning on nyt universumin viimeinen toivo, joka Jumalan palkkalistoilla saa tehtäväkseen vääntää lisää minuutteja tuhon partaalla olevan maailman viimeisiin päiviin. Alussa pelaajalle suodaankin kuusi kokonaista päivää ahtaa taskut täyteen kyseistä elinvoimaa suovaa Eradiaa, jota kerätään suorittamalla tehtäviä maan päällä.


Tehtävät itsessään vaihtelevat aina pääjuonta kuljettavista, moniosaisista missioista yksinkertaisiin "tuo mulle toi hilavitkutin niin saat multa taikapölyä" -tasoisiin haasteisiin. Touhun juju piileekin maailman avoimuudessa: päivät saa kuluttaa pitkälti haluamassaan järjestyksessä. Matkustelu, taisteluista pakeneminen ja muut aktiviteetit nielevät kuitenkin aikaa, joten Jumalan sanansaattajan tulee opetella vikkelästi tuotteliaisuuden maksimoinnin salat, tai tuomionpäivä on rivakasti ovella.



Paperilla Lightning Returns kuulostaa mielenkiintoiselta. Sarjaa on viime aikoina parjattu ylenpalttisen lineaariseksi, ja emopeli FFXIII olikin yhtä putkijuoksua. Lightning Returnsin suurimmaksi kompastuskiveksi osoittautuu pakkomielle kääntää tämä asetelma päälaelleen: puolet pelin informaatiosta kaadetaan pelaajan niskaan jo ensiminuuteilla. Punainen lanka hukkuu helposti, kun pari ensimmäistä tuntia kuluu epämääräisessä sumussa. Kello sen kuin nakuttaa pahaenteisesti ruudun ylälaidassa herättäen eksistentiaalisia kysymyksiä: kuka mä oon? Mitä mä teen? Pitäiskö mun edes tietää?


Ahaa-elämys koittaa onneksi pian: kyseessähän on ilmiselvästi Dead Risingin ja FFX-2:n ristisiitos! Pelaajan on tarkoituskin hortoilla, tutkia ja katsella, ja ostella välillä kaupasta hassunhauskoja aurinkolaseja. ...Tai näin varmasti olisi, ellei pelin mekaniikka itse asiassa toimisi täysin sandbox-tyylistä vaeltelua vastaan – päivässä on vain 12 tuntia, ja jokainen tunti koostuu 60 reaalimaailman sekunnista. Kuudelta aamulla pelaaja teleporttaa aina luovuttamaan keräämänsä Eradian, ja kierto alkaa taas alusta.

Koska osa tehtävistä on vahvasti aikaan ja paikkaan sidottu, edellyttää maailma tiukkaa suunnittelua. Dominoreaktio seuraa nimittäin helposti: ryssi yksi deadline, ja koko tehtävä on pilalla. Päämäärättömyys kostautuu, sillä karttojen päästä päähän ravaaminen kuluttaa tuhottomasti aikaa jopa näennäisen teleporttauskyvyn avulla. Ratkaisulla on varmasti haluttu matkia elävää, todenmukaista maailmaa, mutta toteutus pistää lähinnä ärsyttämään kun Just Se Yks NPC ilmestyy kadunkulmaan uudelleen vasta seuraavana aamuna.




Ajankäytön riippakivimäisyys turhauttaa, sillä se vuotaa väistämättä myös taisteluihin. Erilaisten kissanristiäisten perässä juostessa pitäisi muistaa päivittää kykyjä ja varusteita, kerätä rahaa sekä ylipäätään pysytellä hengissä pomotaisteluihin asti. Viholliset ovat alttiita erilaisille hyökkäyskombinaatioille, mutta näiden ekstensiivinen testaus vie – aivan, aikaa. Suurpiirteinen sähläys puolestaan nielee harvalukuisia parannusesineitä, puhumattakaan erikoistaikoihin tarkoitetuista energiapisteistä.

Lightning Returnsin taistelusysteemissä on toki paljon potentiaalia, mutta FFXIII:n tavoin se näyttää kyntensä vasta useamman tunnin jälkeen. Monesti ainoastaan pomotaistelut tuntuvat pääsevän kunnolla vauhtiin ilman "skippaisin tän tappelun ellei se veis multa ylimääräistä tuntia" -nurinaa. Dead Rising -vertaus onkin sikäli osuva, että ajatus New Game +:sta tuntuu huomattavasti peruspelin räpellystä houkuttelevammalta.


Jos tässä vaiheessa herää kysymys itse pelin juonesta, on sen huomiotta jättämiselle hyvä syy. Tarina kyllä löytyy, mutta siinä ei ole mitään tolkkua. Tarkemmin sanottuna se on täysin yhdentekevä kokoelma enkeleitä ja demoneita, ilmestyskirjaa ja melodramaattista pönötystä, jonka sanahelinän alta saattaa vahingossa onnistua kaivamaan pari järjellistä lausetta. Vaikka välivideot häikäisevät kauneudellaan ja hiussuortuvat sen kuin huljuvat tuulessa, korostavat in-game-grafiikan puisevuus ja ääninäyttely entisestään pelin tönkköä yleisvaikutelmaa.



Mitä Lightning Returnsista siis jää käteen? Ideoita, mahdollisuuksia sekä toteutus, joka kaatuu osittain omaan kunnianhimoonsa. Palapelin eri palaset eivät tue toisiaan niin vaivattomasti kuin pelaajan omaan päätäntävaltaan painottuvalta peliltä sopisi odottaa: optiot ovat olemassa, mutta niitä sanelevat lisäksi monet pelaajasta riippumattomat seikat. Jos FFXIII kuitenkin jäi hyllyyn nimenomaan viivoitinta muistuttavan lineaarisuutensa vuoksi, voi Lightning Returns tästä huolimatta tarjota virkistävän erilaisen Final Fantasy -kokemuksen.