Mitähän mahtaa syntyä, kun otetaan iso kattila, heitetään sinne Final Fantasyiden isä Hironobu Sakaguchi, samaan pelisarjaan paljon säveltänyt Nobuo Uematsu, japanilainen novelisti Kiyoshi Shigematsu sekä mangataiteilija Takehiko Inoue ja maustetaan entisillä squarelaisilla sekä Shadow Heartsit tehneillä pelityöläisillä? Näistä aineksista valmistuu perinteinen Japani-RPG-soppa, hyvin Final Fantasymaisella sivumaulla.



Lost Odysseyn hidastempoinen ja kovin tunteelliseksi pyrkivä tarina kertoo Kaim Argonarista, ainakin 1000 vuotta eläneestä kuolemattomasta köriläästä, ja hänen kohtalotovereistaan. Kyky viilata viikatemiestä linssiin käy selväksi, kun alun taistelutantereelle putoava meteoriparvi liiskaa Kaimia ja Seth-kaunotarta lukuunottamatta kaikki osalliset. Naapurivaltiot ovat tukkanuottasilla ja vallanhimolla sekä poliittisilla kuvioilla on iso osa taustatarinassa, mutta kaikki kietoutuu kuitenkin näihin kuolemattomiin kaveruksiin.

Nyt on käynyt nimittäin niin, että Kaimin muisti palailee pätkittäin. Tuhanteen vuoteen riittää kaikenlaista miehen katkeroittavaa ja osa pelistä kuluukin parikymmensivuisia traagisia uninovelleja tavaillen, ellei niitä skippaile nopealla A-napin rämpytyksellä - myönnän, että näin pääsi jokusen kerran käymään. Matkan varrella kohdataan tuttuja menneisyydestä, sekä muitakin muistinsa menettäneitä ja pyritään selvittämään, kuka aivoresetoinnin takana oli - ja miksi.

Seikkaileva joukkio, joista neljää kerrallaan käytetään taisteluissa, koostuu sekä kuolemattomista että tavis-ihmisistä. Jäyhä päähahmo Kaim ei herätä juurikaan samaistumisviettiä, ennen kuin sympatiapisteitä herutetaan sielunelämää enemmän raottamalla. Sen sijaan rämäpäinen piraatti Seth ja sekoileva naistenmies Jansen tasapainottavat vähäpuheista sankaria mukavasti. Vähitellen koko konkkaronkasta oppii pitämään. Vastapuolen pääpahiksena hyörivä takapiru on vähän liiankin kliseinen vallantavoittelija.



Lost Odyssey saapuu neljällä (4) dvd-levyllä. Ennenkuin kitinä alkaa, pitää sanoa, että eiköhän sitä nyt jaksa reilun 10 tunnin välein nousta sieltä sohvalta levyä vaihtamaan. Varsinkin, kun jo läpäistyjä levyjä ei tarvita pelin aloittamiseen, vaan konsoliin voi aina sujauttaa sen, mihin asti on päässyt. Käytännössä pelin voi siis ajatella nykytrendien mukaisesti neljänä episodina, jotka nyt sattuivat tulemaan samassa paketissa.

Muutamia sivuvaikutuksia tällä kuitenkin on. Ensinnäkin peli lataa vähän väliä - ja lataa pitkään, eli usein tulee tuijoteltua niitä paria kolmea hahmojen ominaisuuksia esittelevää latauskuvaa. Toiseksi, moisesta sisältömäärästä iso osa on välianimaatiota. Yhtäkkiä on hankala arvioida, kuinka paljon pelistä on pelaamista ja kuinka paljon aikaa vietettiin hahmojen keskustelua kuunnellen. Villi veikkaukseni olisi fifti-fifti.

Mikäli en olisi tätä arvostelua kirjoittamaan lupautunut, olisin varmasti luovuttanut Lost Odysseyn suhteen jossain kolmen tunnin hujakoilla. Siihen mennessä ei ollut tapahtunut vielä käytännössä yhtään mitään. Ensimmäisen levyn läpäistyäni (noin 11 tuntia) olinkin jo pahasti koukussa. Kaiken kaikkiaan pelattavaa on 40-50 tuntia.

Sivutehtävistä huolimatta suoraviivaisesti etenevää juonta ryydittämään on koitettu sovittaa paria JRPG-peleihin sopimatonta väliosiota. Valvontarobotteja täynnä olevassa rakennuksessa hiiviskely sai minut, oikeasti, näyttämään keskisormea televisiolleni. Muita poikkeamia perinteistä oli turha veneajelu.



Saman firman Blue Dragonista minut karkoittivat turhauttavan pitkäveteisesti toteutetut vuoropohjaiset taistelut, joissa yhden liikkeen tekeminen tuntui kestävän minuutteja, kun samoja animaatioita toisteltiin yhä uudestaan ja uudestaan. Lost Odysseynkin taistelut ovat vuoropohjaisia maailman perinteisimmin toteutettuna (elementit, mustat ja valkeat magiat, hyökkäykset, torjumiset, esineiden käytöt, terveys- ja taikapisteet, tuttua huttua), mutta niitä on piristetty yhdellä kivalla kikalla, joka pitää pelaajan hereillä.

Osa taistelijoiden taidoista kytkeytyy sormuksiin, joilla on erilaisia kykyjä. Jotkut tehostavat tulihyökkäystä, toiset saattavat myrkyttää vastustajan ja niin edelleen. Vain yhtä sormusta voi pitää kerrallaan, mutta sitä voi aina vihollisen tyypin mukaan vaihtaa kesken taistelunkin. Kun sormusta pitävän veijarin vuoro tulee, ruudulla näkyy kaksi ympyrää. Oikeaa liipasinta pohjassa pitämällä pienenevä ympyrä koitetaan saada osumaan siihen toiseen ja hyvin onnistuessaan hyökkäykseen saa lisää voimaa. Tämä toi taisteluun sen pienen lisäkipinän, interaktiivisuuden tunteen, jota usein jään japsiropeissa kaipaamaan.

Kuolemattomat eivät voi itsestään oppia uusia kykyjä, vaan siihen tarvitaan kuolevaisia. Perusveijarit oppivat kaikenlaista taistelun tiimellyksessä, mutta ikuisuusikäisten pitää opetella uudet taidot heidän kauttaan. Tämä tuo peliin pientä lisästrategiointia, kun heikompaakin immeistä kannattaa peluuttaa ryhmässä, jotta joku tietty kyky saataisiin eturivin taistelijoiden repertuaariin. Muu pelaaminen onkin sitten arkkujen availua, ruukkujen potkimista, harhailua paikasta toiseen ja (äh) satunnaisesti ilmestyviä taisteluita. Grindausta jouduin harrastamaan vain pariin otteeseen tasojen nostamiseksi lähinnä terveyspalkin mittaa kasvattamaan.



Välianimaatiot eivät ole aivan sitä kirkkainta Square-tasoista tykitystä, mutta se on varmaankin harkittu juttu. Toisinaan siirtymää animaatiosta pelattavuuden puolelle ei edes huomaa, kun raja on niin häilyvä. Välianimaatioissa, olivat ne sitten ennalta tehtyjä tai pelimoottorilla toteutettuja, erityistä huomiota on kiinnitetty hahmojen ilmeisiin - tämän ja historiatarinoiden selkeänä tarkoituksena on todellakin herättää pelaajassa tuntemuksia. Kieltämättä tässä lopulta onnistutaan.

Unreal Engine 3:lla pyörivä peli on paikoitellen varsin komean näköistä, varsinkin pelihahmot ja vihollisörvelöt, paikoitellen taas tekstuuripuolella mennään PS2-tunnelmiin. Erityistä plussaa täytyy antaa sille designporukalle, joka on väsännyt hahmojen asuja ja rakennusten arkkitehtuuria. Niistä löytyy mielikuvitusta kerrakseen. Lost Odysseyn käyttöliittymän vanhahtavan oloiset, turhan tietokonemaiset, tylsän harmaat valikot ovat selkeät, mutta tylsät... ja harmaat.

Japanilaismaestro Uematsun musiikit ovat enimmäkseen erinomaisia, vajoten satunnaisesti hissimusiikin puolelle. Naurun irroitti taisteluiden voittofanfaari, joka ainakin minun korvissani kuulosti täysin Final Fantasy VII:n vastaavalta, mutta hieman epävireisenä. Ääninäyttely on keskitasoa, päähenkilö Kaimin esittäjä on puupökkelö, mutta esimerkiksi Jansenin esittäjä tekee paikoitellen kiitettävääkin roolityötä.

Japani-ropejen ystävät pitävät LO:sta varmasti, eikä sitä muidenkaan kannata kovin karsastaa. Pelin rytmitys on kyllä syvältä, kun välillä touhutaan pitkä tovi hautajaisvalmisteluita tai muuten vaan samoillaan pitkin kaupunkeja turhan panttina tuntitolkulla ja sitten tulee taas tukku taisteluita yhteen putkeen. Roolipelejä ei X360:lla ole edelleenkään liikaa, joten niistä pitävän kannattaa Lost Odysseyhyn tutustua.