Tänä vuonna on tullut Bioshockia, The Last of Usia, GTA:ta ja vaikka mitä, mutta tässä on yllekirjoittaneelle vuoden odotetuin peli. Jokaisen julkaistun trailerin myötä kuolan määrä suupielissäni kasvoi aina, kun julkaisupäivä oli lähempänä. Super Mario 3D Land on ehdoton suosikkini viime vuosien Marioista ja videoiden perusteella World vaikutti jatkavan samaa linjaa: Nintendolla on kaadettu tasoloikkaideat saaviin ja sitten se saavi peliin. Onko kaikki ainekset sisältävä soppa maistuvampi kuin tarkkaan valituista aineksista koottu?




Mario kavereineen on kävelyllä, kun Bowser nappaa prins… hetkinen! Tällä kertaa prinsessa ei olekaan pulassa ja Marion veljekset pääsevät harjoittamaan ammattiaankin, kun maasta löytyy rikkinäinen putki. Pikakorjauksen jälkeen putkesta pölähtää Sprixie-keiju, joka selittää kaltaistensa ahdingon ennen kuin joutuu, kenenkäs muunkaan kuin Bowserin, kynsiin. Mario, Luigi, Toad ja Peach loikkaavat pahiksen perässä putkeen pelastushommiin, eipä sitä muutakaan syytä tarvitse.

Super Mario 3D Worldia voi alusta asti pelata näistä neljästä hahmosta itselle mieluisimmalla - tai sitten valinnan voi tehdä hahmojen kykyjen perusteella: Mario on yleispätevä joka asiassa ja periaatteessa varma valinta, mutta joissain kentissä voikin hyötyä Luigin hyppykorkeudesta, Toadin nopeudesta tai Peachin leijuntakyvystä. Hahmoa voi vapaasti vaihtaa aina ennen uuden kentän aloittamista ja toki koko katraan mukanaolon perusidea on se, että co-oppiin voi ottaa aina kolme kaveria mukaan.


Kuten totesin, Nintendolla on oltu ideasaavin äärellä ja yhtenä osoituksena siitä on se, että pelihahmoilla on käytettävissä enemmän erikoiskykyjä kuin koskaan ennen. Toki suurin osa niistä on tuttuja vuosien takaa, mutta samaan peliin kipattuina ne ovat antaneet tasosuunnittelijoille huomattavasti suuremman työkalupakin käyttöön. Perustulikukat sun muut löytyvät, mutta mielenkiintoisempia voimia ovat bumerangi, jättikokoiseksi kasvaminen sekä tanooki-asut (mämmikourille tarjotaan siitä taas myös valkoista versiota). Matkan varrella saatetaan loikata myös luistimeen tai tykkilaatikon sisälle, mutta kaksi uutuutta on ylitse muiden: kissa-asu ja tuplakirsikka.

Kissa-asu kosiskelee internetyleisöä ja antaa valitulle hahmolle kyvyn kiivetä jonkin matkaa seiniä pitkin. Kissailu onkin selkeästi SM3DW:n keskipiste, sitä kykyä tarjotaan usein poimittavaksi ja monet pelin salaisuuksista löytyvät kiipeilemällä seiniä pitkin paikkoihin, joihin ilman kissan kynsiä ei pääse. Vihollisia vastaan mirrillä on käytettävissään kynnet sekä loikkahyökkäys. Tuplakirsikkakyky, joka Nintendon mukaan sai alkuideansa ohjelmoijan virheestä, taas kloonaa pelihahmon - ja marjoja voi napata niin monta kuin löytää. Joissain tasoissa ohjastetaan yhtä aikaa siis vaikka viittä Mariota (tai muuta hahmoa), mistä on sekä hyötyä että hankaluutta. Tasoista löytyy myös painikkeita, jotka reagoivat vain, jos niiden päällä seisoo tietty määrä hahmoja, eli vaihtoehdot salaisuuksien selvittämiseen ovat co-op tai taitavasti operoitu kirsikkakyky. Kykyjäkin enemmän uusia variaatioita löytyy viholliskatraasta, joka olikin kieltämättä alkanut toistaa itseään.




Jokaisesta kentästä löytyy kerättäväksi kolme vihreää tähteä sekä leimasin, joita voi käyttää Miiverse-viestien kuvittamiseen. Itse pelailin peliä tahtiin yksi maailma illassa ja kun saavutin “loppupomon” (spoilers: Mario-peleille tyypilliseen tapaan silloin ollaan vasta puolivälissä), tähtiä oli kertynyt hieman alle parisataa. Kaikkiaan niitä on liki neljäsataa ja siihen päälle vielä satakunta leimasinta, joten kerättävää ja uudelleen pelattavaa riittää varsin tolkuton määrä. Kaikkiin paikkoihin ei edes pääse ilman tiettyä määrää tähtiä, joten pakko-koukutus niiden löytämiseen syntyy nopeasti. Ensimmäisellä pelikerralla ei tasosta löydä välttämättä tähtiä kuin yhden, ellei tutki joka nurkkaa ja kokeile joka kikkaa. Omiksi suosikeiksini muodostuivat hahmon moninkertaistavat tuplakirsikkatasot, sekä hieman yllättäen tasot, joissa on joka loikkauksella kääntyviä levyjä. Ennen olen pitänyt niitä ärsyttävinä.

Häntähatun nosto niille, jotka ovat pelin kentät suunnitelleet. Vaikka niissä on osittain vanhojen ideoiden kierrätystä, tasoissa on käytetty myös monin uusin tavoin vanhoja kikkoja. Kun esteet, viholliset ja etenemistavat yhdistetään uusiin, riittää paatuneimmallekin Marion mättäjälle roppakaupalla tekemistä. Surrealismissa ja mielikuvituksessa ei ole säästelty, eikä sadismikaan ole ollut kaukana. Kun lisäksi ottaa huomioon, että kentät on oltava mahdollista läpäistä niin yksinään kuin kolmen kaverin kanssa, niin kissana kuin ilman mitään apuja, niin voi vain kuvitella millainen urakka tasojen työstäjillä ja testaajilla on ollut. Vähän tylsästi pomotaistelut ovat edelleen tuikituttua kauraa “kolmesta poikki” -taktiikoineen.


Kenttien lailla melko täydellisesti on hiottu myös pelin vaikeustaso, joka alkaa tiukentua suurinpiirtein neljän maailman jälkeen. Joissain tasoissa vaihtoehtojen monimuotoisuus on ehkä hieman noussut pelisuunnittelijoiden päähän ja samaan kohtaan on tungettu liian monta kikkaa, mikä johtaa heikkohermoisemman pelaajan turhautumiseen. Välillä syytin peliä siitä, etten tarkasti nähnyt missä kohdassa pelihahmo oli ja syöksyin harha-askelilla tyhjyyteen, mutta kuvakulmaa voi aina muistaessaan tai ehtiessään muuttaa ja loppujen lopuksi syy oli yleensä enemmän pelaajassa itsessään.




Graafisesti kyseessä on kaikkien aikojen upein Mario-peli. Okei, se ei paljon hyper-realistisissa kaupunkimaisemissa sotivia seuraavan sukupolven pelaajia hetkauta, mutta Nintendo-faneille on luvassa ennennäkemätöntä silmäkarkkia. Nintendolla on selvästi löydetty Wii U:n grafiikkakortista ne vivut, joilla heijastukset, valot, varjot ja muut kikat saa mukaan pelimaailmaan. Ruohonkorretkin reagoivat sankariemme toheltamiseen. Musiikkipuolella ei ole tingitty monimuotoisuudesta ja vaikka tuttuja melodioita käytetään herättämään nostalgian väreitä, tuntuu ääniraita tuoreemmalta kuin pitkään aikaan. En väitä osaavani ulkoa kaikkia Mario-maailmoissa käytettyjä sävelkuvioita, joten jollekin muulle soundtrack saattaa kuulostaa tutummalta.

Co-oppia kokeilin vain kahden pelaajan voimin, tällöin toinen ohjastaa Gamepadilla ja toinen Wii-kapulalla. Yhteistyötä edistävänä kikkana on se, että elämät ovat yhteisiä, mutta tervettä kilpailuhenkeä taas edistää jokaisen oma pistetili. Ratkaisu toimii erinomaisesti ja aiheuttaa yhtä paljon riemua kuin hampaiden kiristelyäkin. Gamepadin ehdoton lisäilo itselleni oli pelin yksinpelaaminen sohvan nurkassa makoillen sen ruudulta.


Uusien Mario-pelien kanssa minulla on aina vaikeuksia määritellä, onko ajatus ‘paljon samaa vanhaa tuttua’ hyvä, vai huono asia. En koukuttunut 3D Worldiin aivan niin pahasti kuin aikoinaan 3D Landiin tai Galaxyihin, mutta en osaa sanoa täsmälleen sanoiksi pukea, että miksi en. Peli on upeasti toteutettu, sen kenttäsuunnittelu on osittain nerokasta, uudet kyvyt ja viholliset ovat hauskoja, moninpeli toimii ja paketti on kaikin puolin hiottu. Ehkä suustani pääsi tavallista enemmän mörinää Marion loikatessa yhä uudestaan tyhjyyteen, mutta siitäkin minun pitäisi syyttää itseäni eikä peliä.

Super Mario 3D World on erinomainen, enkä katso pahalla niitä, jotka antavat sille täydet pisteet. Omalla tasoloikkalistallani se jää selkäpiistä kumpuavien mielipidesyiden vuoksi muutaman muun taakse, joten pistemäärä on kohdistettu sen mukaisesti.