Onko se lintu? Onko se lentokone? Onko se Teräsmies? No ei, senkin idiootti. Se on nahkapukuun pukeutuva monimiljardööri jolla on omituiset liikuntaharrastukset sekä epäilyttävän läheinen suhde lentäviin rottiin.




Vuonna 2009 Rocksteady Studios räjäytti potin Batman: Arkham Asylumilla. Vastoin odotuksia Lepakkomiehen taisto läpi vallatun mielisairaalan oli mielenkiintoinen, teräksisellä pelisuunnittelulla vuorattu tiivis seikkailu, joka herätti Batmanin todella eloon nykyiselle konsolisukupolvelle. Pari vuotta myöhemmin Arkhamin mielisairaala laajeni kokonaiseksi kaupungiksi perinteisellä jatko-osan ideologialla; kaikkea vihollisista pelialueeseen oli laajennettu eksponentiaalisesti. Nyt pelisarjan tekijätiimi on vaihdettu Rocksteadystä Warner Brosin omaan Montrealin studioon, eivätkä tutut ääninäyttelijätkään enää kuulu rooleissaan.

Arkham Cityn dramaattisen tarinan jatkamisen sijaan Arkham Origins ottaa uuden suunnan kerronnassaan. Nimensä mukaisesti Batmanin alkutaipaleista kertova peli käynnistyy vuosia ennen trilogian ensiosaa, kuvaillen yhden hyytävän kylmän jouluaaton Lepakkomiehen menneisyydestä. Gangsteripomo Black Maskin kutsumana kahdeksan maailman tappavinta palkkatappajaa saapuu Gothamin kaduille ja katoille yksi päämäärä mielessään: tapa Batman ja kuittaa 50 miljoonan potti. Rauhallisen joulunvieton sijaan Bruce Wayne pukee ylleen yön ritarin haarniskan ja muuttaa asetelman päälaelleen; saaliista tuleekin metsästäjä. Yksinkertainen alkuasetelma muuttuu totta kai hyvän tarinan tavoin monimutkaiseksi käänteiden ja kaarien avulla, ollen näin yksi Originsin parhaista puolista.




Origins ei ole katsaus siihen miten Bruce Waynesta tuli Batman, sillä pelin alkaessa rikollisten kovakätistä ohjaamista kaidalle polulle on käyty jo kaksi vuotta. Taskuvarkaat kuiskivat kujilla pelko äänessään legendasta, jonka olemassaolosta väitellään televisiokeskusteluissa.

Kasvutarinana Origins kuitenkin tuo esille kertomuksen siitä, miten noviisimaisesta, vahingollisuuteenkin asti itsenäisestä, yksinäisestä ja rosoisesta lepakkomiehestä muotoutuu kaikkien tuntema Batman. Yön ritari on aina ollut koville kova, mutta Originsissa Roger Craig Smithin ääninäyttelemänä tuttu sankari saa miltei Nolanmaista terää. Läheiset luotaan poistyöntävä sankari ei ole poliisienkaan ystävä, ja täten ainoana tukipilarina toimii perheen hovimestari. Ikonisen hovimestari Alfred Pennyworthin kanssakäynti Waynen suvun perijän kanssa onkin yksi koko pelin parhaista antimista.


Tarinassa ei kuitenkaan ole alkupistettä vain yhdelle hahmolle, vaan jouluaaton lumituiskeessa useat lankakerät sotkeentuvat toisiinsa. Tuttuja naamoja ja nimiä heitellään ilmoille ähkyyn asti, kun pariinkymmeneen pelituntiin yritetään mahduttaa oma varttitunti jokaiselle Gothamin roistolle ja sankarille. Myös Jokeri-fanit saavat itselleen mahan täydeltä nannaa, vaikka Mark Hamill ei enää legendaariseen rooliinsa palaakaan. Välillä mennään miltei surkuhupaisuuksiin asti, kun jokaisen sarjakuvista tutun hahmon elämä tuntuu ottavan uuden suunnan samaisen joulupyhän aikana. Tyylisuunta on myös viety enemmän ääripäähän, jossa julmat ihmiset ovat entistäkin sadistisempia, hullut sekopäisempiä ja oikeustajuiset suoraselkäisempiä.

Origins rakentaa hyvät alkuasetelmat muissa Arkham-peleissä edenneille tarinoille ja hahmokaarille, mutta Cityn tuoman päätöksen tunteen jälkeen esiosa tuntuu hieman vanhojen tuntojen uudelleenlämmittelyltä. Useammin kuin kerran pelatessa tuli fiilis, että nämä tarinat olisivat sopineet paremmin välikertomuksiksi Asylumin ja Cityn väliin. Originsissa on myös sama ongelma kerronnassa kuin edeltäjässään, eli hahmojen pikainen vaihto seuraavaan varttitunnin esittelyn jälkeen. Pelaajasta tulee kuin turistibussin tarkkailija, jolle esitellään pikakelauksella parhaat palat vuosikymmenten hahmokavalkadista. Tällä menettelyllä hahmoihin ei ehditä syventymään, eikä tarttumapintaa ole lainkaan, sillä valtaosa hahmoihin omistetusta ajasta menee lyömisnappulaa rämpyttäessä.




Vaikka tarina ja hahmot ovat käsikirjoitukseltaan turvallisen taattua laatua, Gothamin kaduilla lennellessä takaraivossa kutkuttaa omituinen kysymys: Onko minulla hauskaa pelatessani? Ongelma ei ole esimerkiksi täysin pelistudion vaihtamisen syytä, vaan kyse on enemmänkin yksinkertaisesta ähkystä. Usean monikymmentuntisen lepakointiurakan päätteeksi Arkham-peli ei enää yksinkertaisesti iske niin kovaa kuin aiemmin. Asylum oli täydellisesti painotettu kokonaisuus sulavasti toteutettua mätkintää, hiipparointia, salapoliisityötä ja seikkailua, joten kolmannen osan vaikea tuoda mitään uutta pöytään, varsinkin kun Cityssä nähtiin jo avoin kaupunkikin pelialueena.

Vaikka goottilaisarkkitehtuurin keskellä liitely on yhä antoisaa ja kymmenen rikollisen hiljaisesta napsimisesta yksi kerrallaan nauttii edelleen hävyttömän paljon, on tämä kaikki nähty jo ennenkin. Käytännössä kaikki Batmanin työkalut lepakkoliiturista lepakkopommeihin ovat aiemmista osista tuttuja, eikä pelimekaniikkoja tai esimerkiksi vihollistyyppejä olla pahemmin muutettu. Lisäksi Origins tuntuu kadottaneen osan Rocksteadyn luoman pelisarjan taiasta, joka oli yhdistelmä loppuun asti hiomista, sekä innovatiivista pelisuunnittelua, joista kumpikin loistaa nyt poissaolollaan.


Ainoa selkeä uutuus, eli moninpeli, rakentuu kolmiodraaman ympärille. Banen ja Jokerin rivisotilaat pyrkivät listimään toisensa Lepakkomiehen sekä Robinin napsiessa väestöä molemmista leireistä. Mielenkiintoisesta alkuasetelmastaan huolimatta moninpeli tuntuu huolimattomasti suunnitellulta, tasapainottomalta sekä puuduttavalta.



Arkham-sarjan pelit on aina jaettu käytännössä viiteen pelaamisen osa-alueeseen, eikä Origins tuo totuttuun kaavaan muutosta. Ensimmäisenä toimii seikkailu, joka on täysin vapaata Gothamin hiekkalaatikossa. Pää- ja sivutehtävien lisäksi kartta on upotettu täyteen erilaisia minihaasteita, keräiltäviä ja muita salaisuuksia. Kunnon kompletionisti saa Arkham Originsista moneksi tunniksi purtavaa, erityisesti kun mukaan lasketaan moninpeli, haastepelimuodot sekä ympäri kaupunkia piilotetut paketit, jotka odottavat löytäjäänsä.

Toisena pääosiona pelissä toimii tappelu, joka pysyy käytännössä muuttumattomana aiemmista osista. Muutamien erilaisten vihollistyyppien lepakkonyrkeillä kurmotus on yhä äärimmäisen kaunista katseltavaa sulavuudessaan, yhdistäen yksinkertaisen näppäinrämpytyksen taktisempaan työkalujen käyttöön. Yhdistelmä tarjoaa mahdollisuuden sekä suorasukaiseen että hienovaraisempaan toimintaan, jossa kykenevä taistelija voi ketjuttaa lukemattomia iskuja väistellen kymmenpäistä vihollislaumaa.


Puhtaan turpajuhlan sijaan Lepakkomiehen täytyy tukeutua ajoittain myös varjoihin ja saalistaa rivipahiksia piilosta käsin. Ninjaillessa Arkham-sarja onkin ollut parhaimmillaan, sillä yön kostajan roikottaessa gangstereita goottilaisveistoksista tunnelma on vahvimmillaan ja lähimpänä aitoa Batmanin henkeä. Mukana on nyt myös entistä enemmän salapoliisitoimintaa. Aiemmissa osissa lähinnä jälkien seuraamiseen keskittynyt etsivätyöskentely saa rinnalleen rikospaikan tutkimisen. Ankeasta kädestäpitelystä huolimatta erilaisten vihjeiden etsiminen rikospaikalta ja näiden analysointi on mukavaa pikku puuhasteltavaa ja kutoo mysteerit hienosti osaksi interaktiivista tarinaa.

Viimeisimpänä ja tässä tapauksessa myös vähäisimpänä osa-alueena Arkhameissa ovat aina olleet pomotappelut, jotka eivät koe trilogian päätösosassakaan parannusta aiempaan. Keskinkertaisesta suunnittelusta kärsineet väännöt ovat edelleen lähinnä pakkopullaa ja tekosyy ikonisten hahmojen ruutuajalle.




Teknisesti Arkham Origins on käytännössä identtinen aiempaan osaan verrattaessa. Mainittavaa kuitenkin on, että jättikokoinen pelimaailma imee konsolista ajoittain mehut, eikä uudelle alueelle saapuessa kannata hämmästellä hetkellistä diashowta.

Audiovisuaalisesti Origins on kuitenkin taattua Arkhamia, jossa vahvat varjot ja tummat värit luovat arkkitehtuurin kanssa goottilaishenkisen, dramaattisen visuaalisen tyylin joka myötäilee sarjakuvista tuttua maailmaa. Christopher Draken loistelias soundtrack palvelee tarinaa ja tyyliä kaikinpuolin mainiosti.

Originsin kohdalla ostopäätöksen tekeminen on loppupeleissä hyvinkin yksinkertaista. Jos aiempien osien lopputekstejä toljotellessa on jäänyt kaipaamaan lisäsisältöä, ei Origins tuota pettymystä. Kaikesta kritiikistäni huolimatta Arkham Origins on kuitenkin reilusti keskivertoa parempi toimintapeli, jonka taustalla on hyväksi testattu ja todettu pelimekaniikkojen risteytys. Toivottavasti seuraava Gotham-seikkailu kuitenkin vie jo pelisarjaa uusille urille.