Yksinkertainen on harvoin näin kaunista – ja vielä harvemmin likimainkaan näin monimutkaista. Geometry Wars oli Project Gotham Racing 2:n bonuspeli, nousi päivitettynä Xbox Live Arcaden ensimmäiseksi hitiksi ja on nyt täysihintainen Wii-nimike, eikä pelissä edelleenkään muuta tehdä, kun liikutaan ja ammutaan neliöitä, ympyröitä ja hitusen monimutkaisempia kuvioita. Tuomio? Tekee tiukkaa muistaa, mitä muuta peleissä edes pitäisi tehdä. Geometry Wars on niin kiihkeä, koukuttava ja rankka elämys, että standardien mukaisen valtavirran toimintapelin pelaaminen heti sen jälkeen on nojatuolinokosille tuudittava elämys.



Pelaaja on käyttökelvoton kuvio. Kuvio on sellaisen kaliiberin sankari, jollaista William Wallace kuvaili elokuvassa Braveheart: kuvis sinkoaa tulipalloja silmistään ja salamia takapuolestaan. Hän ei anna periksi geometrian hirmuvallan alla, vaan vannoo tuhoavansa niin monta käyttökelpoista kuviota kuin pystyy antaen henkensä galaksin puolesta! Antaa tulla kymmenen kuviota! Antaa tulla sata kuviota! Antaa tulla niin monta liikkuvaa asiaa loputtomalla syötöllä, ettei pysäytyskuvastakaan ymmärtäisi mitään! On olemassa skenaarioita, joissa kuolema on kunniaksi.

Ruudulla lievästi sanottuna tapahtuu ja Geometry Wars onkin jotain, jonka pitää antaa ohjelmoitua selkäytimeen. Jokaisen värin ja muodon ja äänitehosteen merkitys on sisäistettävä. Jos ruudulle ilmestyy yhtäkkiä täysin tyhjästä kasapäin aivottomina lipuvia vihollisia, ei tämä ole puoliksikaan niin vaarallista, kuin muutama joka suunnasta lähestyvä maaliin hakeutuva ja väistelykykyinen kuvio, jotka nekin ovat lastenleikkiä verrattuna niihin töräyksellä tulostaan ilmoittaviin kirottuihin pikkusintteihin, jotka ovat nopeampia kuin pelaajan alus ja ajatus, mutta silti kevytmaitoa myöhempiin kuvioihin nähden.

Joskus ruudulla on niin paljon jotakin, että ainoa tapa jatkaa pelaamista on luottaa vaistoihinsa ja siihen tosiasiaan, että siinä suunnassa mihin itse tulittaa, on vähintäänkin sekunnin kymmenyksen ajan turvallista. Keltaväri on pelaajan harvoja ystäviä: omat ammukset ovat keltaisia, samoin keräiltävät valuuttakuviot. Tietenkin tähänkin sääntöön on poikkeuksensa, kuten myös siihen, että kaikki viholliset voi surmata. Hirveimmässä puurossa jos pystyy edes kymmeniä sekunteja soutamaan, on tyydytyksen tunne valtaisa.



Geometry Wars ohjautuu oletuksena kuten vanhat kolikkopelit. Toisella tatilla ohjataan hahmoa ja toisella päätetään mihin suuntaan ammutaan. Wiin Classic Controllerilla pelattaessa tuntuma on tateista johtuen jämäkämpi kuin Xbox 360:llä, joskin ensiksi mainittu design-ihme hajottaa kädet hyvin tehokkaasti sellaisissa neljän, viiden tunnin sessioissa, joita peli vaatii. Suurimmalla osalla Galaxiesin omistajista tatteja ei tietenkään ole käytössä kuin yksi. Wiimote ja nunchuk –kombo toimii aivan hyvin: tatilla liikutaan ja wiimotella tähdätään ruutua ja ammutaan. Tällöin ruudulle saa eksklusiivisia apukeinoja tähtäimen ja laserjuovan verran.

Wiimotella tähtäys on tarkkaa touhua, mutta myös uuvuttavaa pidemmissä kahakoissa. Tuntuma on toisaalta mainio, mutta toisaalta sitä tulee väkisinkin noustua ylös ja käveltyä telkkarin eteen kieli keskellä suuta – kun Classic Controllerilla pelaaminen taas on päinvastoin jopa rentouttavaa. Teoriassa Geometry Wars: Galaxies on pään räjäyttävän vaikea peli heti ensimmäisestä kentästä lähtien, mutta teoriassa on Tetriskin. Yhtäkään pelin kenttää ei voi selvittää. Hyvistä pisteistä palkitaan pronssi-, hopea- ja kultamitaleilla, mutta eivätpä nekään muuta merkitse kuin onnittelut itseltä ja hitusen rahaa. Eniten korpeaa kuolema pitkän menestyksen jälkeen, sillä tällöin nollaantuu pistekerroin, joka on voinut kohota 150:een saakka.



Geometry Wars: Galaxiesin yksinpeli on rakennettu siten, että surkuhupaisinkin pelaaja tuntee edistyvänsä koko ajan. Aluksi tarjolla on muutama kenttä, eli tämän pelin tapauksessa erilailla aidattu alue (joskus pienin erikoisuuksin). Olipa menestys mitä tahansa, kertyy pelaajan kassaan koko ajan valuuttaa, jolla voi ostaa auki uusia planeettoja ja avustavia pikkualuksia. Apulaiset puolestaan keräävät kokemusta ja päivittyvät tasaisin väliajoin.

Itsenäisinä lipuvien apureiden valinta on oleellista. Osa antaa lisää perinteistä tulivoimaa, osa vähän erikoisempaa: esimerkiksi yksi apuri on vaativia kohteita tuhoava tarkka-ampuja. Pelaajan ympärillä kieppuva apuri on käytännöllinen ahtaissa Pac-Man-tyylisissä sokkeloissa, kun luoteja ryöpyttävä tykkitorni taas on elementissään ahtaassa, mutta avoimessa kentässä. Itseluottamuksella varustettu pelaaja keskittyy kouluttamaan kunnon verokarhun rahaa keräilevästä robotistaan – jota käyttää myös paniikkihäiriöinen pelaaja, jotta hän voisi joskus ostaa kalleimman koltiaisen, joka vetää osan huomiosta itseensä.

Kenttiä on yli kuusikymmentä. Ne voi avata missä tahansa järjestyksessä, jos hillot riittävät. Allekirjoittanut valitsi vaikeusjärjestyksen ja menetti kaiken ymmärryksen meiningistä hyvissä ajoin ennen puoliväliä. Ensimmäisessä psykoosiin vievässä skenaariossa pelaajan on taisteltava mustan aukon ympärillä: ikään kuin kärpäsenä tuhatta hämähäkkiä, kampelaa ja offittavaa etelän miestä vastaan maagisessa vessanpöntössä, jota joku on juuri vetämässä ja jossa vesi kulkee mihin suuntaan milloinkin. Mutta ei hätää. Otetaan ihan iisisti. Siinä vaiheessa kun pronssinkin ansaitseminen ottaa koville, palaa sitä mielellään vanhemman hopean ja kullan perään.



Geometry Wars: Retro Evolved viehätti Xbox 360:llä visuaalisessakin mielessä, ja uudet silmälasit tarvitsisin, ennen kuin voisin bongata mitään eroa Wii-versiosta. Ottaen huomioon, että kyseessä on kaksiulotteinen peli neliöistä ja ympyröistä, on efektitykitys niin pröystäilevän komeaa, että enempi olisi kokemukselle vahingollista. Toiminta näyttää upealta niin hdtv:ssä kuin tavallisessakin. Jos ruudunpäivitys rykäisisi kerrankin, kyllä harmittaisi, mutta ei, toiminta pysyy tasaisena.

Levyltä löytyy myös Retro Evolved. Galaxies-pelimuodon rinnalla lisäys on sinänsä turha, mutta ylimääräisenä jekkuna pikkupelin voi ladata Nintendo DS:ään kotoa poistumisen varalta, jos todella tahtoo menettää järkensä. DS:n ruudulla peli on ruma ja lattea, mutta vastapainoksi ristiohjain ja kynä ovat jopa se sujuvin ohjaustapa.

Wiimotella pelaaminen tosiaankin on hauskaa, mutta meininkinä sen verran hardcorea, että pelistä soisi löytyvän tuen myös GameCube-ohjaimille. Satunnaisille pelaajille varsinkin wiimoteohjaus on aivan liian vaikea, vaikka geometryseksuaalisetä olisi kaksinpelissä suojelemassa. Tällaista tuotetta hakataan yksin pimeässä kellarissa kuulokkeet päässä sormet rutisten ja paukkuen, mutta kasvot ja mieli tyynenä; hengellistä valaistusta ja viimeistä tehopäivitystä supertykkiin odotellen.