Tervetuloa paratiisikaupunkin, jossa ruoho on vihreää ja tytöt kauniita. Ruohon kellastumista tosin edistää kaupungissa villinä riehuva moottoriurheiluvillitys, joka on sinänsä oiva konsti vähentää keskustan yksityisautoilua. Itse asiassa ne tytötkin tuntuvat piileskelevän lähinnä sisätiloissa - kaupungin kaduilla ei näy oikeastaan jalankulkijoita laisinkaan. Vaikka Burnout Paradise ihannoikin häikäilemättä melleviä kolareita, pyrkii se silti ylläpitämään jonkinlaista moraalia. Pelissä rutataan näet ainoastaan kuvitteellisen merkkisiä peltilehmiä. Jopa autojen kuskinpukki ammottaa tyhjyyttään. Paratiisikaupunki onkin siis aavekaupunki?



Aiemmat Burnoutit ovat sijoittuneet varsin tiukasti rajatuille reiteille, mutta tällä kertaa tarjolla on kokonaisen kaupungin kokoinen leikkikenttä. Väistämättä moinen muutos aiheuttaa pohjimmiltaan samanlaisena säilyneeseen pelisarjaan toimenpiteitä, jotka eivät ole kaikkien mieleen. Kaikki epämiellytykset eivät ole edes silkkoja mielipidekysymyksiä, vaan paremminkin pelisuunnittelijan mielen köyhyyttä. Otetaan esimerkkinä vaikkapa yksi suurkaupungin tärkeimmistä työkaluista, eli autonavigaattori. Väittävät, että moiset härvelit aiheuttaisivat oikeassa elämässä vuosittain lukemattomia kolareita tai vähintäänkin perin inhottavia eksymisiä. Niiltä osin toiminnon toteutus onkin Burnout Paradisessa todenmukainen, sillä perille löytäminen on turhan usein kiinni tuurista ja pyhästä hengestä. Käännöksistä ilmaisevat epäselvät symbolit on aseteltu ruudun yläreunaan siten, että ne nähdäkseen katse on pakko kääntää hetkeksi pois liikenteestä, mikä taas vastaa muutaman sadan kilometrin tuntivauhdissa venäläistä rulettia täydellä lippaalla.

Ja kun itkemisen makuun päästiin, marmatetaan nyt ne loputkin kehnoudet alta pois. Jos kisassa epäonnistuu täydellisesti, eli tulee esimerkiksi vain toiseksi, ei samaa kisaa pääse yrittämään suoraan uudelleen, vaan pelaajan on palattava takaisin lähtöpaikalle, sijaitsi se sitten parin korttelin päässä tai kaupungin toisella puolella. Onneksi skaboja on sentään ripoteltu sopivan tasaisesti ympäri kaupunkia. Mistä pääsemmekin kätevästi uuteen ja ankeaan showtime-tilaan, joka aiemmin tunnettiin erinomaisena crash-moodina. Pelaaja voi missä ja milloin tahansa aktivoida tuhovimman, jota ruokitaan mehevillä kolareilla. Tarkoituksena on pompotella autoaan luonnottoman näköisesti ruuhkan keskellä mahdollisimman paljon vahinkoa aiheuttaen. Onhan tämäkin kivaa sen pienen hetken, mutta eipä vetele vertoja entiselle.



Näinkin vuolaan vuodatuksen jälkeen tuntuu vähäsen hassulta todeta, mutta Burnout Paradise on loppujen lopuksi ihan kiva peli, jos kykenee ummistamaan silmänsä sen ikävämmiltä vioilta. Laajaa ja monipuolista, joskin hieman väritöntä kaupunkia on hauska kierrellä ihan huvikseen. Stunttikisat ovat pelin ehdoton suola. Niissä pelaaja pääsee hyödyntämään ympäri pelialuetta ripoteltuja temppupaikkoja toden teolla. Mitä enemmän näyttäviä voltteja pirssillään leiskauttaa vakavammin kolaroimatta, sitä isommaksi pistesaldo kertyy. Pelin alkuvaiheessa vaaditun pisterajan saavuttaa leikiten, mutta jo muutaman tunnin mättämisen jälkeen päättömään loikkimiseen täytyy kehittää jo jonkinlaista itua koitoksen läpäistäkseen.

Road Rage -tilassa tarkoituksena on romuttaa keinoja kaihtamatta tietty määrä vastustajia kanveesiin. Kyseinen laji on vaikeusasteensa puolesta muihin lajeihin nähden melkoista läpihuutoa. Hitusen enemmän haastetta tuo suorastaan varovaista ajoa vaativa Marked Man -kisa, jossa pelaajasta tulee takaa-ajettu. Näissä lajeissa auto kestää kolarointia muutaman isomman rysäyksen verran, ennen kuin kisa katkeaa. Lisäksi tarjolla on perinteistä etappikisailua, sekä kullekin autolle oma aikakisansa, jonka päihitettyään kyseinen menopeli päivittyy paremmaksi. Viimeksi mainituissa lajeissa meno ei varsinaisesti lopu kolaroimalla, mutta aika ja vastustajat tietysti huruttelevat auttamatta pelaajan ohitse. Jokusen törmäyksen ja harha-ajon kisat kuitenkin vielä kestävät. Itse ainakin onnistuin nousemaan mitä uskomattomamman tuntuisista soista kaikkein kirkkaimmalle pallille. Tällainen kuminauhaefekti helpottaa kummasti sitä isointa angstia, jonka satunnaisesti pelaajan eteen väärällä hetkellä kurvaava siviililiikenne väistämättä aiheuttaa.



Kieltämättä erilaisia kisamuotoja kaipaisi enemmän. Muutaman tunnin ajorupeaman jälkeen varsin suuri osa kaupungistakin oli koluttu jo läpi. Tässä vaiheessa pelistä oli statistiikan mukaan läpäistynä vasta noin parikymmentä prosenttia, joten ennen lopullista läpäisyä kyllästymisen peikko hiipii apajille. Verkkopeli antaa pelille sentään muutaman lisäelämän, mutta erilaisia pelitiloja se ei silti merkittävästi tarjoa, vain ehdan ihmisvastuksen.

Visuaalisesti peli repii PS3:sta tehoja erinomaisen näyttävästi. Sulava kuudenkymmenen ruudun sekuntivauhti takaa sen, että yhteentörmäykset johtuvat pelaajan hitaista hoksottimista, eivätkä suinkaan siitä, etteikö peli pyörisi tarpeeksi ripeästi. Automallit ovat aiempaa huomattavasti yksityiskohtaisempia, sekä roimasti luonteikkaampia. Uusia malleja saa talliinsa pelin kuluessa kiilaamalla kaupungin katuja pitkin kruisailevia kaahareita seinän kautta romuttamolle. Fataalimmat kolarit näytetään tyylikkään elokuvamaisella hidastuksella, mikä jaksaa loksauttaa leuan ensimmäisen kymmenen kertaa, mutta vähitellen sitä alkaa kaivata moisen mässäilyn skippaavaa namiskaa. Valitettavasti pelaaja kuitenkin pakotetaan ihailemaan kättensä töitä joka julmetun kerta kun rysähtää.

Pelin biisivalinnat jakautuvat laadullisesti kahtia. Tarjolla on liuta meheviä rock-klassikoita sekä uudempaa hittiräminää, mutta joukkoon on ujutettu myös iso läjä irtobiisejä vanhoista Burnouteista. Hieman ihmetyttää, miksi noita vanhoja mitäänsanomattomuuksia tarvitsee uudelleen kierrättää, kun ne eivät tosiaankaan ole minkään sortin klassikoita. Jatkuvasti pelaajalle päätään aukova, vanha tuttu radioääni DJ Atomika alkaa myös ottamaan melko nopeasti kuuppaan.



Vaikka Burnout Paradisessa onkin paljon uutta, siinä on myös runsaasti tuttuja elementtejä, joista pelin tunnistaa. Ohjaussysteemi on totutun tunnoton, toiminta parhaimmillaan uskomattoman vauhdikasta, komeat maisemat vilistävät silmissä ja pelti vääntyy niin maan peijakkaasti. Jälleen kerran olen epäkiitollisen tehtävän edessä. Kuinka arvioida sinänsä ihan viihdyttävää peliä, joka on onnistuttu pilaamaan muutamalla pahalla kämmillä, jotka eivät kuitenkaan täydellisesti estä pelinautintoa, vaikkakin kovasti haittaavat sitä? Tässä nähdään jälleen yksi syy siihen, miksi pitkän linjan pelisarjoja ei kovin mielellään lähdetä radikaalisti muuttamaan, kun kerran vanha kaava on toimivaksi todettu. Sanottakoon, että odotan innolla Burnoutin seuraavaa jatko-osaa, jossa kaikki olisi toteutettu hieman järkevämmin.

P.S. Aivan lyhyen demosession perusteella peliä ei välttämättä kannata haukkua lyttyyn. Itselleni varsinainen peli-ilo avautui vasta noin parin tunnin hammastenkiristelyn jälkeen. Demoversiota löytyy testattavaksi niin Playstation Storesta kuin Live Arcadestakin.