Clive Barker on amerikkalainen uuden sukupolven kauhukirjailija, jonka sadistissävyiset kauhukertomukset, ”splatterpunk” tai Barkerin sanoin ”tumma fantasia”, ovat useimmille suomalaisille tuttuja lähinnä Hellraiser-elokuvien kautta. Kuin alleviivatakseen rooliaan postmodernin ajan kauhukertojana Barker ei ole rajoittanut tekstejään vain yhteen mediaan, vaan on kirjojen ja elokuvien lisäksi ollut tuottamassa vielä videopelejäkin. Arvosteluissa ja ilmeisesti myyntiluvuissakin kohtuullisesti menestyneen Clive Barker’s Undyingin jälkeen nimensä luovuttaminen Clive Barker’s Jerichoon ei ollut Clive Barkerilta yllätys. Clive Barker.



Raamatussa Jeriko on linnoitettu kaupunki, jonka Jumalan valittu kansa panee päreiksi. Clive Barkerin ja kehittäjä Mercury Steamin pelissä Jericho on porukka nahka-asuisia tiukkapeppuja, jotka nappaavat rynnäkkökiväärin ja katanan pykälään aina, kun muinainen paha keksii yrittää tuhota maailman (eikö muinainen paha koskaan opi?). Yhdysvaltain hallinnon Okkultistisen Sodankäynnin Laitokseen kuuluva Jericho-ryhmä koostuu karskeista sotaveteraaneista ja rajusti meikkaavista tyttösistä, joista useimmilla on paranormaaleja kykyjä ja kaikilla vihainen ilme.

Ruumiillistunut ilkeys on tällä kertaa Esikoinen, Jumalan pieleen mennyt androgyyni harjoitusprojekti, joka jostain kumman syystä on jätetty asustamaan Al Khalin kaupungin alle kuin epämuodostunut katulapsi romanialaisen orpokodin kellariin.

Kuten ne meistä, joilla on nuorempia sisaruksia, tietävät, esikoisen osa on kurja. Kaikki huomio menee nuoremmille, eikä kukaan muista halata. Siksipä on ymmärrettävää, ettei Aatamin ja Eevan jälkeläisten iloinen mekastus hymyilytä muinaista Esikoista, joka mieluusti polttaisi tuhkaksi koko tunnetun maailman. Esikoisen tuhoisaa idiä ovat pyrkineet kahlitsemaan kaikki sumerilaisista papeista ristiretkeläisiin, mutta kuten muinaiselle pahalle on tyypillistä, se tahtoo aina välillä pullahtaa pinnalle.

American Idolia katselevan kansanosan onneksi on salaseuroja kuten Jericho, jotka pitävät painajaiset painajaisina. Vai pitävätkö?



Paranormaalin maailmanpoliisin työ aukeaa pelissä kuumottavasti helikopterireissulla keskelle raivoavaa hiekkamyrskyä. Ilmestyskirja-fiilikset ovat korkealla, eikä aikaakaan, kun maasta pomppaa esiin ensimmäinen epäkuollut. Tiimini avaa tulen ja demoni saa pikakäännytyksen helvettiin. I love the smell of undead flesh in the morning. Smells like victory.

Tuliryhmäni etenee läpi kiehuvien raunioiden ja rynnäkköaseiden sarjatuli valaisee ikivanhoja muureja. Välillä tiimitoverini käyttävät erikoisvoimiaan herättääkseen henkiin kaatuneen toverin tai laukaistakseen ilmoille tulihengen. Toiminta etenee putkimaisesti ja ennalta-arvattavasti, mutta tulitaisteluissa on tekemisen meininki. Möröt vaativat tulen säätelyä ja tarkkoja osumia. Liian lähelle päässyt möllykkä räjähtää kuollessaan ja vie puolet aseveljistäni mukanaan.

Al Khalin raunioissa on käynnissä maailmanvalloitusprojekti numero 7 ja minä sekä Okkultistisen Sodankäynnin Laitos teemme kaikkemme pitääksemme hirviövauvelin kapaloissa. Sitten tapahtuu käänne, joka hautaa koko pelin.



Niin, paljastamatta itse juonta, pelimekaniikka muuttuu alun jälkeen ratkaisevasti, kun pelaaja saa mahdollisuuden hypätä kenen tahansa tiiminjäsenen ohjaksiin. Eri hahmoilla on erilaisia kykyjä ja pian näitä kykyjä joutuu hyödyntämään erilaisten puzzle-tehtävien ratkaisussa. Ongelmanratkaisun lisääminen suoraviivaiseen ammuskeluun voi kuulostaa hyvältä, mutta valitettavasti lopputulos on painajaismaisempi kuin kaikki Barkerin lihakoukkufantasiat yhteensä.

Pelaajalla on periaatteessa mahdollisuus antaa tiimilleen käskyjä kuten pysykää tässä, seuratkaa tai menkää tuonne. Paha kyllä, käytännössä näillä ei ole mitään merkitystä, sillä tiimitoverit vaeltelevat käskyistä riippumatta ihan minne lystäävät. Koska pelin älypähkinöissä tarvitaan yleensä useamman hahmon erikoiskykyjen hyödyntämistä, aiheuttaa debiilien AI-pelaajien harhailu vihollistulitukseen suunnatonta ärsytystä.

On jotenkin hämmentävää, että koko pelin kannalta näin tärkeä osa-alue voi olla näin pahasti rikki. Tiimitoverit kuittaavat huudahduksella kuulleensa käskyn pysyä paikalla, mutta kun pelaaja ottaa pari askelta eteenpäin, ne syöksähtävät suden suuhun. Tämä on ammattikielellä niin sanottu game-breaker, mikä tarkoittaa suomeksi sitä, että näppäimistö menee vaihtoon, jos yrittää puurtaa pelin pahimpien karikkojen yli.



Jos jotain hyvää haluaa sanoa, pelin audiovisuaalinen toteutus on huippuluokkaa. Pelimoottori tuottaa vaikuttavia ympäristöjä, eikä tekstuureissa ja varjostinefekteissä ole säästelty. Jos joulupukki toi uuden näytönohjaimen, on Jericho ihan näppärä grafiikkademo. DX9-ohjaimilla voikin sitten suosiolla valita postimerkkiresoluution ja kirota köyhyyttään.

Pelaamisen näkökulmasta olisi toivonut, että kehitystiimi olisi käyttänyt vähemmän aikaa kiiltävien eritteiden ja enemmän aikaa viihdyttävän pelikokemuksen suunnitteluun. Tällaisenaan Jericho on rikkonainen tuote, joka herättää kauhun sijasta pelaajassa tuskaa ja kärsimystä.