Pienen suomalaisen Facepalm Gamesin ensimmäinen peli, The Swapper, sijoittuu autiolta vaikuttavalle avaruusasemalle. Tunnelma on pahaenteinen – jonkin on täytynyt mennä pieleen. Kuva näyttää koko ajan vähän epätarkalta, aivan kuin pelaaja itse tarkkailisi tilannetta jostain etäältä. Efekti on kuin korostamassa aseman epätoivoista etäisyyttä kaikista muista. Toisinaan grafiikat vääristyvät entisestään, ja aavemainen musiikki muuttuu kohinaksi. Mitä on tapahtunut? Tilannetta valottavat matkan varrelta löytyvät viestit. Koskaan ne eivät kerro mitään suoraan, ainoastaan herättäen epäilyksiä ja arvauksia, kooten kokonaisuutta pala palalta.


Swapperin tunnelma ja tarinankerronta on onnistunutta, mutta pelimekaniikat ja erityisesti pulmat, ne nostavat pelin korkealle arvostusasteikossani. Pelihahmolla on laite, jolla voi kloonata itsestään ympäristöön kopioita. Kloonit toistavat hahmon jokaisen liikkeen, luoden täydellisesti synkronoidun ryhmän. Pulmien ratkaiseminen koostuu usein näiden kloonien tarkoista sijoittamisista oikeille paikoilleen. Vaihtosäteellä taas voi siirtää sielunsa johonkin kloonikehoista. Turhaksi jääneet kehot voi jättää taakseen, jonne ne hajoavat ja muuttuvat kasaksi vaatteita, hylättyinä, hyödyttöminä. Olivatko ne vain tyhjiä kuoria, vai olivatko ne minä? Olenko itsekään edes enää minä? Pelin mekaniikkojen herättämät kysymykset yhdistyvät tarinaan harvinaisen hyvin.



Moraaliset pohdiskelut jäävät kuitenkin aina toisinaan taka-alalle, kun törmää kohtaan, josta ei pääse eteenpäin. Ei millään. Alkuun epäilen, että tarvitsen jostain vielä hahmolleni uusia voimia, jotta ongelma ratkeaa. Tuijotan kuitenkin ruutua, kunnes hymyillen ymmärrän mitä pitää tehdä. Ehkä vähän nolostuneena omasta päättelykykyni heikkoudesta siirryn eteenpäin. Ensi kerralla osaan ajatella fiksummin. Ei kuitenkaan mene kauaa kun edessä on uusi umpikuja. Olo tuntuu hetken jo epätoivoiselta, kunnes ratkaisu vihdoin loksahtaa aivoissani paikoilleen.


Pelin edetessä vastaan tulee rajoitteita laitteen käytölle: punaisen valon läpi ei säde kulje, siniseen ei voi tehdä klooneja. Silti pelimekaniikat onnistutaan pitämään hyvin yksinkertaisina, ja niitä kekseliäästi käyttäen saadaan aikaan jatkuvasti uudenlaisia ongelmia. Toistan itseäni yhä uudelleen: tämä kohta on mahdoton. On vaikea kuvailla sitä tunnetta kun saa jälleen yhden mahdottoman pulman ratkaistua.



Pelimekaniikat ja tasosuunnittelu yhdistettynä tunnelmaan ja tarinaan toimivat kokonaisuutena niin hyvin, että on vaikea sanoa miten peliä olisi voitu enää parantaa. Pituus tuntui juuri sopivalta, sillä vaikka peli voi olla pelattu 4-5 tunnissa, pitkälliset kamppailut pulmien kanssa venyttivät peliaikaa ja pakottivat myös jakamaan sessiot useammalle päivälle. Uudelleenpeluuarvo on aika matalalla, mikä tosin on oletettavaakin tämäntyyppisessä pelissä. Ainoa asia, joka pelatessa lievästi ärsytti, oli se, ettei tarinaosuuksia pystynyt ohittamaan – silloinkaan kun kuoleman vuoksi joutui katselemaan niitä toistamiseen. Aika pieni vika, sanoisin. Ei edes miinuksen arvoinen.