Jos lähdet Naughty Dogin Uncharted-pelit mielessäsi kauppaan ostamaan The Last of Usia, odottaa sinua yllätys, ehkä jopa järkytys. Ennakkovilkaisuissani viittasin jo siihen, että poissa ovat Draken ketterä akrobatia, poissa Indiana Jones -tyyliset actionkohtaukset räjähtävän lentokoneen katolla, poissa ne ironiset vitsinmurjaisut, kun viholliselta lähtee taju kankaalle. The Last of Us on täynnä alakuloa, synkkyyttä ja surkeita ihmiskohtaloita. Siitä kaikesta kuitenkin kasvaa tunnelma, jossa pienikin toivon pilkahdus saa pelaajan sydämen sykähtelemään.




The Last of Us on jälleen yksi niistä peleistä, joiden mukana arvostelija saa nivaskan ohjeita siitä, mitä juonesta ei saa paljastaa. Onhan se totta, että spoilaaminen vie osan pelikokemuksesta, mutta juoni on niin iso osa tätä peliä, että siitä puhuisi mielellään enemmänkin. Kunhan elämää ennen maailman tuhoutumista on hieman tarkasteltu, päästään siihen tilanteeseen, että suurin osa maailman ihmisistä on joko kuollut tai muuttunut leviävän sienikasvustotaudin myötä zombimaisiksi olennoiksi. Samalla koko yhteiskunta on tietenkin romahtanut, kaupungit autioituneet ja jäljelle jääneet (meistä viimeiset) selviävät keinoilla millä hyvänsä.

Tarinan vahvuus ei ole kuitenkaan sen kulisseissa, vaan sen sisällä. Tämän maailman läpi matkaavat parhaat päivänsä nähnyt salakuljettaja Joel ja salakuljetettava Ellie, 14-vuotias tyttö. Matkan varrella kohdataan toki muitakin ihmisiä, hyviksiä ja pahiksia, mutta pääosassa on tämä kaksikko. Jos olitte sitä mieltä, että Bioshock Infiniten Elizabeth oli tunteisiin vetoava, hyvin kirjoitettu ja hyvin toimiva tekoälykumppani, voitte edelleen olla sitä mieltä, mutta Ellie nostaa rimaa jälleen. Paikoitellen matka eteenpäin tarjoaa niin vahvoja hetkiä, että tv-ruutua tuijottaa epäuskoisena näkemästään.


Koska olin pelannut The Last of Usista ennakkoon kolme noin tunnin mittaista pätkää, oletin, että pelikin on jaettu episodimaisiin osiin. Näin ei kuitenkaan ole, vaan kun alun latauksesta on selvitty (PS3:n valikosta pelaamiseen kestää noin 5-6 minuuttia), koko homma soljuu eteenpäin yhtenä kokonaisuutena. Lataukset on piilotettu hiljaisempiin tuokioihin ja välinäytöksiin, joita on niitäkin sopiva määrä. En tainnut kuin kerran havahtua siihen, etten ollut ohjaimeen koskenut hetkeen.



Vihollisten käyttäytyminen riippuu siitä, missä taudin etenemisvaiheessa ne ovat. Jos ei ole tartuntaa saanut, vihollinen käyttää koko asearsenaaliaan puukoista panssarivaunuihin. Taudin äskettäin saaneet rynnistävät päälle kuin nopeat zombit ja vähän pidemmälle sienikasvuston alle hautautuneet suunnistavat äänen suuntaan ja purevat kerrasta vakavammin. Sienikasvusto tarjoaa olennoille myös pienen panssarin, joten pelkillä nyrkeillä niistä ei selvitä, vaan kättä pidempää kannattaa olla aina mukana - mieluusti päähän suunnattuna.


Kättä pidempää löytyykin maastosta, taloista ja vihollisilta ihan kiitettävästi, mutta ammuksista on ainainen pula. Toki niitä on siroteltuna ympäriinsä enemmän kuin voisi realistisesti odottaa, mutta useisiin taisteluihin tuli rynnistettyä varusteina vain luja usko ja kourallinen panoksia. Nurkkia kannattaa koluta muutenkin, sillä sieltä täältä löytyy osasia, joilla aseita voi päivittää paremmiksi, sekä teräaseita, teippiä, räjähdysainetta, riepuja ja alkoholia, joista voi rakentaa muun muassa ensiapuvälineitä, pommeja ja Molotovin cocktaileja. Välillä olikin pähkäiltävä ennen taistelua, käyttääkö alkoholin haavojen hoitoon vai polttopulloon.

Vaikka kohtuullisella tekoälyllä varustetut ihmiset antavat itsensä ilmi metelöimällä ja clicker-otukset ääntelemällä, on Joelille annettu erityisen herkän kuuntelun taito, jolla pystyy periaatteessa näkemään röntgenkatseen tavoin lähimpien seinien läpi. Mitä vähemmän sitä käyttää, sitä jännemmäksi peli tulee. Kiusaus röntgenkuikuiluun on paikoittain suuri, sillä sen yhdenkin ammuksen säästäminen on välillä tärkeää. Vihollisten taakse kannattaa siis hiiviskellä ja näyttää niiden kaulavaltimoille puukkoa.


Jos ja kun käy niin, että vastustajat pääsevät kiinni kurkkuun tai useampi luoti lävistää torson, saa saman kohtauksen aloittaa pikaisesti alusta. Silloin kaikki ei ole kuitenkaan välttämättä samoin. Uusintakerroilla toiminta ei varsinaisesti helpotu, mutta jostain saattaakin löytyä se ratkaiseva rasiallinen luoteja, jota viimeksi ei ollut, tai eri kohtaan heitetty naulapommi hoiteleekin useamman vihollisen. Eri strategioita kannattaa kokeilla. Hätätapauksessa vaikeustason voi myös vaihtaa lennosta helpommaksi. Normaalivaikeustasolla en turhautunut kuin yhteen loppupuolen kamppailuun, jossa mokailin yli kymmenen kertaa putkeen. Syytän siis itseäni, en peliä, mikä on aina hyvän pelin merkki.

Taisteluiden lisäksi mukana on jonkin verran pulmia, mutta ne tuntuvat liittyvän aina realistisesti etenemisreittien löytämiseen tai vihollisista selviämiseen. Ellien uintikyvyttömyys aiheuttaa niistä muutaman ja tikapuiden kanssa haahuillaan useampaankin otteeseen. Tomb Raidereista tuttuja, väkisin väännettyjä ‘muinaiset kansat rakensivat maailman monimutkaisimman ansan, jotta kukaan ei saisi kultakolikkoa’ -ongelmia ei siis ole. Väkisin venyttämisen sivumaku maistuu vain muutamassa kohtauksessa.




Naughty Dog on ollut PS3:n alkuajoista asti sen taitavimpia kehittäjiä, vaikka viimeisimmässä Unchartedissa vähän tuntui siltä, että etenemisreittejä oli rajoitettu liikaakin - ehkä koneesta ei löytynyt tarpeeksi tehoa isomman ympäristön pyörittämiseen? Pyh! Last of Usilla Dogit osoittavat, että laite on sen loppusuoralla viimeisen päälle hallussa - tekstuureja, yksityiskohtia, taloja, maisemia, luontoa, kaikkea löytyy niin monimuotoisesti, että ihmetellä pitää.

Välillä voi onneksi pysähtyä ihailemaan sitä, kuinka Ellie istuskelee odotellessaan Joelia, kuinka valo heijastuu öljyvärimaalauksen pinnasta eri tavalla kuin muualta ja kuinka ohikiitävän ajoneuvon jousituskin näyttää toimivan oikeasti. Näihin yksityiskohtiin ei välttämättä koko ajan kiinnitä huomiota, mutta yhdessä ne muodostavat maailmasta todella realistisen oloisen illuusion. Vaikka kaduilla on tyhjyyttä ja kuolemaa, maailma on silti elossa.


Sama yksityiskohtiin panostaminen pätee myös ääniin. Jos Ellie jää vähän kauemmaksi autioituneen rakennuksen käytäville, tytön ääni kaikuu aivan eri tavalla kuin ulkona tai lähietäisyydeltä. Romahtamaisillaan olevien kerrostalojen rakenteet ääntelevät tuskissaan ja clicker-hirviöiden naksutteluääni tulee uniin kuin Predator 90-luvulla. Vähänkin isommissa rooleissa olevien hahmojen ääninäyttelijät ovat alansa ehdottomia ammattilaisia, varsinkin pääkaksikko. Reilusti yli kymmenen tunnin pläjäyksen jälkeen on samanlainen fiilis kuin olisi katsonut hyvän tv-sarjan kauden putkeen. Tähän vain sai itsekin osallstua.



Uncharted 3:n moninpeli oli käsittääkseni kohtuullisen suosittua ajanvietettä, joten sellainen on tähänkin peliin tuotu varsinaisen seikkailun rinnalle. Factions-otsikon alta löytyy pääpelin hengessä taistelua, jossa ollaan joko hunters-rosvojoukossa tai Fireflies-ryhmittymässä. Ihan hyvänä ideana ja omana twistinään tavoitteena on pitää oma joukkio koossa ja hengissä, kun vastapuoli rynnii päälle. Väsättävät varusteet ja kuuntelukyky ovat mukana, joten taktikoinnillakin on iso osa siinä, kumpi puoli lopulta voittaa. Yksinpelin sohvakuninkaana olisin pärjännyt aivan hyvin ilman moninpeliäkin, mutta se on tehty ajatuksella, eikä tunnu viime hetken bonuspulttaukselta.


The Last of Usille olisi helppo antaa viisi tähteä, joten taas asteikkomme aiheuttaa pulman: onko loppujen lopuksi väliä, onko pistemäärä tämän arvostelun lopussa 90 vai 99? Peli tarjosi minulle kaiken, mitä hyvältä pelikokemukselta haluan. Lisäksi se kertoi minulle otteessaan pitävän tarinan, eikä pettänyt teknisestikään, vaan esitteli sitä, mitä Playstation 3:lla pystytään vuosien harjoittelun jälkeen tekemään. Kumarran teille, Tuhmat Koirat.