Kun Wii julkaistiin, poikani oli juuri siinä iässä, jossa Gamecubelle julkaistu Luigi’s Mansion oli sopivan, vaan ei liian pelottavaa - jotain jännempää kuin lasten päiväpiirretyt. Peli tulikin pelattua jälkikasvun kanssa ohjainta vaihdelle läpikotaisin ainakin kolmesti, ja samalla siitä jäi hyvät muistot mieleen. Niistä johtuen Nintendo 3DS:lle luvattua jatkoa on tässä perheessä odotettu innolla, vaikka kauan sen saapuminen kestikin. Nyt voidaan vihdoin heittää paranormaali pölynimuri selkään ja palata kummitusjahtiin.



Kehystarinana toimii pelin jenkkinimessä esiintyvä Dark Moon, jonka läheisyydessä aaveet ovat ihmisille ystävällisiä. Yhteiselo kuitenkin järkkyy, kun Dark Moon särkyy palasiksi, joten professori tarvitsee apuvoimia: Luigin. Veljeänsä arempi sankari saa varustuksekseen uuden mallin imevästä ja puhaltavasta Poltergust-imurista, siihen jättivälähdyksellä ja ‘pimeävalolla’ varustetun taskulampun sekä DS-pelikonsolin, jonka kautta proffa jakelee ohjeita ja sädettää Luigin välillä takaisin laboratorioonsa.

Aluksi pelaajan valtaa tuttuuden tunne, eikä se ole pelkästään huono juttu, sillä kontrollit löytyivät selkäpiistä kuin itsestään. Vain yhdellä tatilla varustetulla 3DS:llä imurin suuntaaminen on välillä kuitenkin ärsyttävän hankalaa (kallistamalla tai napeista) ja varsinkin jos huone on täynnä henkiolentoja, on tarkka osoittelu tärkeää. Aluksi myös pulmat (lähinnä etsimistä) tuntuvat tutuilta, mutta piristävää on katsella haamujen keskinäistä toilailua - tekijöillä on varmasti ollut itselläkin hauskaa.

Vähitellen LM2:n oikea laita kuitenkin paljastuu: se on paljon enemmän pulmapeli kuin edeltäjänsä. Vaikka välillä turvaudutaankin turhan helppoihin ‘kolua joka nurkka’ -ratkaisuihin, niin pölynimurin ja taskulampun yhdistelmälle on onnistuttu tällä kertaa rakentamaan parempia käyttöideoita.



Suurin muutos entiseen on pelin rakenteessa. Sen sijaan, että haamuja metsästettäisiin vain yhdessä, vähitellen avautuvassa kartanossa, Luigi lähtee nyt erilaisille tehtäville useampaan eri kummitustaloon. Kyseinen rakenne on tietenkin sopivampi käsikonsolille, jota usein pelataan lyhyissä, muutaman kymmenen minuutin pätkissä. Vaikeustaso on pidetty sopivana myös nuoremmalle pelaajakunnalle ja turhauttavasti eksymään tai edestakaisin haahuilemaan ei juuri joudu. Sen lisäksi, että taloympäristöt ovat monipuolisempia, on peruskummitusten kaartiakin huomattavasti useampaa lajia. Haamut eivät tyydy myöskään vain möllöttämään paikallaan odottamassa kiinniottoa, vaan ne hyödyntävät piilopaikkoja ja esineitä välttyäkseen Luigin imurin syövereiltä.

Luigi’s Mansionin musiikin perusmelodia on syöpynyt korviini ja koska sitä ei ole puhki kulutettu useissa eri peleissä, se toimii ja tarttuu yhä. Graafisesti LM2 on 3DS:n paremmasta päästä, vaikka sarjakuvamaista tyyliä onkin. Hahmot on hyvin animoitu ja kummitustalojen teemaa on toteutettu mielikuvituksellisesti. 3D-efektikin näyttää hyvältä, mikäli sitä haluaa pitää päällä. Bonuksena pelistä löytyy vielä moninpelitiloja, joissa aaveita ja aavekoiria voi metsästää porukalla.

Oli ensimmäisessä Luigi-kartanossa puutteensakin. Loppujen lopuksi se oli aika lyhyt, eikä haamujen metsästyksestä otettu kaikkea irti, saati sitten, että älynystyröitä olisi kovin monessa kohtaa tarvinnut hieroa. Jatko-osa on tavallaan kuin täysin eri peli samalla paletilla: kaikki nuo virheet on isommilta osin korjattu ja tuloksena on paljon enemmän lihaa luidensa ympärille saanut haamumetsästys, mukavasti huumorilla höystettynä.