Jossain kohdassa pelien esihistoriaa keksittiin, ilmeisimmin Japanissa, että monimutkaisten taistelujärjestelmien kehittämisen sijaan voidaan hyödyntää menetelmää, jonka lapsoset ovat leikkikentillään vuosikymmenten ja -satojen kuluessa hioneet täydelliseksi - A voittaa B:n, B voittaa C:n ja C voittaa A:n. Mutta koska tämä kuulostaa kovin tylsältä, se päätettiin pukea hienompaan muotoon: tuli voittaa veden, jää tulen, ukkonen jään ja niin edelleen. Eikä olekaan sitten ihan yksi eikä kaksi peliä, joissa olemme saaneet tästä keksinnöstä nauttia.

Ellei se tästä johdannosta jo käynyt ilmi, sisältää Folklore jälleen erään sovelluksen tästä vanhasta teemasta. Pelin juonikudelma on sinällään mielenkiintoinen ja se jakautuu useampaan eri paikkaan, mutta eniten aikaa pelaaja käyttää silti tutkiessaan, mikä on tämän universumin vastine paperille ja saksille.



Tapahtumat sijoittuvat etäiseen kyläpahaseen nimeltä Doolin. Huhujen mukaan näennäisen rauhallisessa kylässä on mahdollista keskustella kuolleiden kanssa, ja muutakin hämärää sen historiaan liittyy. Paikalle saapuvat Samhain-juhlapyhän aikaan 17-kesäinen söpöläinen Ellen ja huuhaareportterikönsikäs Keats, jotka molemmat ovat saaneet kylään liittyvää, itseään kiinnostavaa tietoa: Ellen tulee paikalle kuolleen äitinsä, Keats mystisen puhelinsoiton kutsumana.

Jännittävänä oivalluksena pelaaja voi kokea samaa tarinaa sekä Ellenin että Keatsin näkökulmasta. Jokaisen luvun läpipeluun jälkeen saa valita, jatkaako tarinaa samalla hahmolla eteenpäin vai vaihtaako toisen (sukka-)housuihin. Käytännössä havaitsin pian, että tällä tavoin pelikokemuksestaan saa vain puuduttavamman, kun jokainen kappale tulee pelattua läpi kahteen kertaan peräkkäin - toki eri näkökulmasta, mutta lopulta varsin samanlaisesti. Suosittelen siis pelaamaan tarinan mahdollisimman pitkälle hahmo kerrallaan.



Pelaaminen koostuu kahdesta osasta: Doolinissa tapahtuva yksinkertainen salapoliisityö ja Netherworldissa, kuolleiden valtakunnassa, tapahtuva hack'n slash. Ensimmäinen osa pelaa käytännössä itsensä läpi, pelaajan tehtävä on vain siirtyä paikasta toiseen, seurata ilmeisiä vihjeitä ja napsutella X:ää. Siirryttäessä Netherworldiin alkaa sitten varsinainen toiminta.

Kuolleet sielut näyttäytyvät alamaailmassa "folkeina", vihamielisinä olentoina jotka pyrkivät pelaajan kimppuun. Voittamalla voi imeä itselleen niiden "idin", jolla saa käyttöönsä juuri voittamansa hahmon ominaisuudet. Folk-valikoimasta poimitaan aina käyttöön ohjaimen painikkeita vastaava sortimentti. Tästä koostuukin sitten Folkloren pelimekaniikan kivi-sakset-paperi: tämän folkin voittaa vain ottamalla kiinni tämän toisen folkin ja käyttämällä sitä hyökkäykseen. Tämä sisäinen hierarkia on kuvattu hauskoina piirroksina "Picture Bookeissa", joiden sivuja voitetut öttiäiset tiputtelevat. Kentän lopussa odottaa sitten folklore, jätti-folk, jonka voittaminen vaatii useamman idin rytmitettyä käyttöä. Ohjeita voi onneksi tihrustaa läimän aikanakin. Kun folklore on tipautettu kanveesiin, päästään etenemään juonessa myös elävien maailman puolella.

Folkejaan voi kehittää tehokkaammaksi "vapauttamalla niiden karmaa" eli noudattamalla kehitykselle asetettuja ehtoja. Ne voivat olla tietyn otusmäärän kaappaaminen, tiettyjen esineiden syöttäminen olennoille tai vaikka tietyn vihollismäärän teilaaminen. Useimmiten ehdot täyttyvät kuin itsestään, kun pelissä etenee. Folkien pyydystämiseen liittyy vielä ilmeisesti Sonyn omilta peleiltään edellyttämä SIXAXIS-kallisteluharjoitus.



Teknisesti pelissä ei ole huomauttamista. Ulkoasu on viehättävä, ääniä kuuntelee mielellään eikä pelattavuus muodosta estettä viihtymiselle. Valitettavasti vain pelistä jää tunne, että sen sisältämät uudet ideat tarjoillaan liian sekavana keitoksena, ja mukaan on heitetty turhankin paljon samaa vanhaa kevyesti naamioituna. Mukava ajatus folkien taitojen keräilystä kuivahtaa pian, kun huomaa että kyseessä on pohjimmiltaan vanha kunnon elementtipuzzle, eikä taisteluita voi käytännössä voittaa kuin täsmälleen yhdellä tavalla. Lisäksi siirtyminen kartanpalasta toiseen Netherworldissa aiheuttaa pahisten jälleensyntymän, mikä on todella turhauttavaa, kun kulkee paikasta toiseen etsimässä esineitä tai folkeja.

Alamaailmoja on useita erilaisia, ja jokaisessa on kiitettävästi erilaista visuaalista tyyliä. Välijaksoissa esiintyvä Doolinin kylä huokuu Silent Hill -tyylistä hiljaista uhkaavuutta, mutta varsinainen kauhupeli Folklore ei ole, pikemminkin pääjuonta voisi verrata psykologiseen trilleriin. Siihen nähden on melkoinen epäsuhta, että juonta edistetään siirtymällä alamaailmaan lätkimään folkeja hengiltä. Kumpikaan osio ei sinällään ole huono, pikemminkin päinvastoin, mutta ne tuntuvat olevan kuin kahdesta eri pelistä. Jos tämä oli kehittäjien tarkoitus, siinä on onnistuttu. Kunkin Netherworld-jakson kolaamisen aikana on täysin mahdollista unohtaa, mitä Doolinissa oli meneillään, ennen kuin sieltä siirtyi pois - useimmiten kun pelistä tulee vielä pidettyä taukoa juuri alamaailmassa tötöilyn aikana. Kaksi rinnakkaista pelihahmoa joilla on kaksi rinnakkaista tehtävää taas aiheuttaa sen, ettei kummankaan kumpikaan tehtävä tunnu erityisen merkitykselliseltä.