Olen toimittanut epävirallista räiskintäpelivastaavan virkaa täällä V2.fi:ssä jo useamman vuoden ajan. Sormieni läpi on virrannut varsin suuri osa viime vuosien merkittävimmistä alan julkaisuista. Prosentuaalisesti varsin suuri osa niistä on ollut erittäin paljon toistensa kaltaisia. En ole maailman mielikuvituksekkain kirjoittaja, ja ehkä osin siitä syystä alan ollakin “urallani” siinä pisteessä, että en enää kerta kaikkiaan henkisesti kykene kirjoittamaan sitä samaa arvostelua yhä uudelleen jatko-osa toisensa jälkeen. Tunnustan! Minä olen syyllinen siihen, että Call of Dutyn arvostelu tuli alkuvuodesta yli kuukauden myöhässä.


Onneksi silloin tällöin esiin putkahtaa jotakin tajunnanräjäyttävän omaperäistäkin, josta on pelkästään mukavaa kirjoittaa mietteitään. Vuonna 2007 julkaistusta ensiosastaan lähtien Bioshockilla on ollut paikka sydämessäni. Ensimmäisten osien vetinen tunnelma imaisi todella syvälle omaperäiseen maailmaansa. Jo pelkkä lähtöasetelma oli niin jotain täysin muuta, kuin missään muussa räiskintäpelissä ikinä, että siitä yksistään olisi voinut antaa ison papukaijamerkin. Peli oli muutenkin kauttaaltaan erinomaista jälkeä. Pelattavuus oli viilattu kohdilleen, tarina jaksoi kantaa loppuun asti ja sai pelaajan myös miettimään tekosiaan. Jatko-osa kolahti niin ikään, vaikka siinä olikin hieman edellisosan jälkihöyryillä luistelun makua. Kakkososan jälkeen Bioshock-takkini olikin oikeastaan jo tyhjä. Toivoin todella, että tämä lypsylehmä päästettäisiin arvoiselleen eläkelaitumelle, sillä en nähnyt tarinalle jatkoa.




En ollut tavattoman yllättynyt, kun kuulin jatkoa kuitenkin seuraavan. Infiniten ensimmäisistä ruutukaappauksista oli vaikea innostua. Minulle Bioshock oli kuitenkin yhtä kuin vetinen, ahdistavan pelottava ja ahdas maailma meren syvyyksissä. Mitä hittoa? Näissä kuvissahan näkyi sinistä taivasta ja perhana vieköön, aurinkokin paistoi! Ei tule onnistumaan, ajattelin mielessäni ja osa minusta jopa uskoi projektin hautautuvan ja unohtuvan ajan mittaan silkkaan mahdottomuuteensa. Kului aikaa, ja sitten minua jo pyydettiinkin kirjoittamaan kyseisestä pelistä arvio. Ja niinhän siinä sitten kävi, että Bioshock Infinite on vastoin lapsellisia ennakkoluulojani kirkkaasti vuoden 2013 tähän asti paras peli. Vuotta on vielä jäljellä, mutta eiköhän kolmen parhaan joukossa kiikuta kirkkaasti vielä loppuvuodestakin.

Selvisipä nyt sitten samalla sekin, mihin näiden vuotuisten tusinaräiskintäpelisarjojen mielikuvituksekkuus on kadonnut. Sitä ei näet yksinkertaisesti ole riittänyt kaikille, koska Bioshock Infinitessä sitä on NIIN paljon! En oikeastaan ehtinyt miettimään, pitäisikö minun kärsiä kulttuurishokista, kun löysin itseni merten syvyyksien sijaan taivaalla sijaitsevasta Columbian kaupungista. Olin sen verran häkeltynyt tästä uudesta, upeasta ympäristöstä, että en kerta kaikkiaan voinut kuin katsella ympärilleni suu auki ja silmät ymmyrkäisinä. Pelin tarinankerronta on totutusti hyvällä tapaa lennokas ja kiehtova, ja juuri siksi se kietaisee pelaajan matkaansa heti alkumetreistä lähtien.




Bioshock Infinite sijoittuu ajallisesti 1900-luvun alkupuoliskolle. Vaikka pelimaailman fyysinen sijainti on hieman tavallisesta poikkeava, on sen arvomaailma ajankuvan mukainen. Rotujen välillä vallitsee armoton eriarvoisuus, kirkon asema on pelottavan vahva, päättäjät tavoittelevat vain omaa etuaan, ja vallankumous odottaa puhkeamistaan, kuin ruuti eksynyttä kipinää. Peli ryöpyttääkin pelaajan silmille kertarykäyksellä melkoisen määrän yhteiskunnan epäkohtia - ehkä jopa liikaakin. Tästä huolimatta pelin päällimmäisenä ideana ei kuitenkaan tunnu olevan maailman parantaminen, vaikka sitäkin tarinan edetessä eittämättä tapahtuu. Pelin päähenkilöllä, pahan maailman koulimalla yksityisetsivä Booker DeWittillä on riittävän suuri työ hoitaa duuninsa, eli pienen ikänsä kotiinsa vangitun Elizabeth-tyttösen pelastaminen vankitornistaan.

Jotkut fanit ovat ihmetelleet pelin nimeämistä Bioshockiksi, koska sen tarina ei vaikuta luotisuoraan yhtenevän sarjan aiempien osien kanssa. Vaikka Infinite on edeltäjiinsä nähden varsin erilainen, on sarjaa sydämellä pelannut heti kotonaan toiminnan alkaessa, ja myös vakuuttunut siitä, ettei peli oikeastaan voisi olla mikään muu kuin Bioshock. Pelitekniikka on tuttua kauraa – pelaajalla on käytettävissään perinteisempää paukkurautaa sekä liuta erilaisia erityisvoimia. Entiset plasmidit tottelevat tällä kertaa vigor-voimien nimeä. Tavanomaisemman tulipallon lisäksi pelaaja voi vaikkapa lähettää Hitchcokin hengessä varisparven nokkimaan pahiksen hengiltä. Mukana on myös painovoiman kumoavia voimia sekä monia muita, joista lienee parempi olla liikoja mainitsematta, ettei yllätyksellisyys pilaannu. Erikoisvoimien käyttö piristääkin taistelua mojovasti.

Vahvinta tuttuuden tuntua luo pelin edelleen kerrassaan loistava äänimaailma. Efektipuolella on paljon aiemmista osista tuttuja kilkutuksia ja tasokkaat ääninäyttelijätkin kuulostavat olevan ainakin osittain vanhoja tuttuja. 1900-luvun alkupuolen tyylille uskollinen musiikki luo kerrassaan metkaa tunnelmaa, etenkin kun sovituksiin on tuotu hillittyjä lainauksia pykälän verran tuoreemmistakin hiteistä.


Pelimaailma on mietitty varsin syvällisesti. Jo pelkkä leijuvan Columbian arkkitehtuuri on suurelta osin aivan hengästyttävän hienoa, mutta myös koko yhteiskunnan olemus ja historia ovat niin kiinnostavasti toteutettu, että niihin perehtyminen matkan varrelta löytyvien ääninauhoitteiden ja videoiden avulla on erittäin kiehtovaa. Pelin moniulotteinen tarina jättää pelaajalle mahdollisuuden tulkita rivien välistä löytyviä viittauksia ja vertauskuvia, tai vain heittäytyä nauttimaan kiehtovasta matkasta. Tämä jos mikä on sellainen peli, jonka läpi ryntääminen suu vaahdossa ja silmälaput silmillä on miltei rikollisen typerää. Mikäli epäonnistuminen ei suoranaisesti kiinnosta, voi vaikeustason säätää helpoimmalle, jolloin kuolemiseen tarvitaan roppakaupalla tyrimistä. Selvästi vahvempaa tunnelmaa löytyy kuitenkin vaikeammilta tasoilta.

Columbian arkkitehtuuri on koko lailla mielikuvituksekasta. Kaupunginosasta toiseen liikutaan vuoristoratamaisia raiteita pitkin. Normaalit kansalaiset kuljetetaan raiteita pitkin ylellisillä vaunuilla, mutta DeWitt ei useimmiten ehdi odottelemaan yleisiä kulkuneuvoja, vaan käyttää liikennöimiseen kätevää teräskouraansa.

Valloittava Elizabeth on harvinaisen miellyttävä matkakumppani. Kiitokset vain pelintekijöille, että onnistuivat luomaan kerrankin sellaisen sidekickin, jonka toilailuista ja bugittelemisesta ei ole pelaajalle jatkuvaa huolta ja harmia. Ellu tulee taisteluissa toimeen itsekseen ja on suorastaan hyödyksi, heitellessään Bookerille ammuksia ja energiapakkauksia tarpeen mukaan. Myös ovien tiirikointi sälytetään kauniimman puoliskon harteille. Elizabethin huikea erityistaito luoda portteja toisiin ulottuvuuksiin luo peliin aivan uusia... noh, ulottuvuuksia.


Edellisosista poiketen kaikki eivät ole tällä kertaa pelaajan vihollisia. Riittävästi sikailemalla saa kylläkin kerättyä vihamiehiä, minkä oppii tyhjennettyään ahneuksissaan viattomien kauppiaiden kassakoneet pariin otteeseen. Vihollisia kuitenkin riittää ilman uusien hankkimistakin. Räiskinnän määrää on lisätty himpun verran. Perustason rivipahisten lisäksi mukana on enemmän mättöä vaativia pomoja. Useimmat näistä ovat tosin melko kömpelöitä ja siten myös varsin helppoja nitistää.



Tässä sitä nyt sitten ollaan, hehkuttamassa maasta taivaisiin (pun intended) peliteknisesti täysin geneeristä räiskintäpeliä, vaikka juuri yllä kirjoitin olevani kyllästynyt moisia pelaamaan. Olisi kuitenkin aika härskiä lähteä vertaamaan Bioshock Infiniteä vaikkapa johonkin Call of Dutyyn, joka sekin on tavallaan ihan kiva peli, mutta kärjistettynä kuitenkin se ihan sama peli kuin kaikki muutkin saman sarjan pelit, ja puoli tusinaa muita samoilla apajilla hännysteleviä sotapelejä. Infinite on huikean hieno peli, jonka käsikirjoittaja on eittämättä yksi pelimaailman tämän hetken taitavimmista. Toisaalta koko tiimille on nostettava lakkia kerrassaan upean pelimaailman luomisesta.

Bioshock Infinite on yksi ensimmäisistä peleistä, jonka tarinankerronnallinen anti on verrattavissa elokuviin tai kirjoihin. Se on muuten aika jumalattoman hieno saavutus. Sille voisi antaa helposti täydet viisi tähteä. Vaan kun käytössämme on pistejärjestelmä, ei peli kuitenkaan aivan täyttä sataa ansaitse. Saakoon se siis samat 97, jotka annoin aikoinaan sarjan ensimmäiselle osalle.