Gears of War –pelisarja on loistavasta ensimmäisestä osastaan asti lukeutunut Xbox 360:n suurimpiin yksinoikeuspeleihin. GoW–trilogia päättyi, mutta rahasampoa ei suinkaan jätetty rauhaan. On aika palata ajassa tapahtumiin ennen ensimmäistä GoW:ia.

Microsoft Studios on keventänyt Epic Gamesin taakkaa ja suurin vetovastuu pelisarjan uusimman tulokkaan toteuttamisesta siirtyi People Can Flylle. Vastuuta saaneen firman tunnetuimpiin teoksiin lukeutuvat vuonna 2004 julkaistu Painkiller ja pari vuotta sitten kauppojen hyllyille päätynyt Bulletstorm (tämäkin tosin on tehty yhteistyössä Epic Gamesin kanssa).




Aiempien GoW-sarjan osien tarinat ovat olleet hyviä, mutta tässä uusimmassa tuotoksessa juonikuviot tuntuvat olevan yhtä tyhjän kanssa varsinaiseen pelaamiseen liittyen. Tutut päähahmot ovat saaneet väistyä uusien tieltä, kun Kilo Squadin porukka ovat joutunut syytetyn penkille maanpetoksesta. Poppoon jäsenet kertoilevat vuorollaan omissa lausunnoissaan, kuinka asiat ovat menneet ja pelaaminen koostuu näiden takaumien koluamisesta sekä taisteluista Locusteja vastaan.

Pelaaminen ei ole totuttuun tyyliin pitkiä kenttiä, vaan jaksot on paloiteltu lyhykäisiin taisteluihin. Idea lyhyistä sotahetkistä on ehkä hyvä ajatellen satunnaispelaajaa, jolloin pelin kärryillä on helpompi pysyä. Tosissaan läpipelaavalle idea tuottaa pettymyksen ja katkonaisuudestaan johtuen juoni jää taka-alalle – sen takia siihen ei varmaan olekaan panostettu. Käytännössä yksittäisessä kentässä syöksytään taisteluareenalle ja tyhjennetään se päälle käyvistä Locusteista. Tämän jälkeen kenttä on läpäisty ja tilastot kertovat kuinka hyvin pelaaja on hommasta suoriutunut. Onnistuneiden taisteluiden jälkeen pelaaja palkitaan yhdellä, kahdella tai kolmella tähdellä.


Tähtien keräilyä nopeuttavat, mutta muuten peliä selvästi hankaloittavat paljastustehtävät (englanninkielisessä toteutuksessa declassify-tehtävät), jotka pelaaja voi aktivoida jokaisen kampanjatilan kentän alussa. Jos otat tämän lisähaasteen vastaan, niin normaalin Locustien ahdistelun lisäksi tasoon pultataan lisävaikeutta. Hieman kentästä riippuen se voi olla esimerkiksi aikahaaste, näkökykyä häiritsevää sumua tai aseiden rajoitus johonkin tiettyyn. Idea on ihan kiva, mutta erilaisia haasteita on hyvin vähän ja niiden muunnelmat tulevat useaan otteeseen vastaan.



Pelin pelaaminen yksin oli lopulta ihan hauskaa, kun huonoihin puoliin ei niin kiinnittänyt huomiota. Tekoälykaverit osasivat olla avuksi ihan yllättävänkin hyvin, kaataen vihollisia ja auttaen oman puolen kaatuneita. Ei ole varmastikaan mitenkään yllättävää, että pelaamisen hauskuus nousi potenssiin kaksi, kun tekoälysotilaat korvattiin oikeilla kavereilla.


Se, miksi peli tuntui turhasta juonesta ja typerästä pelirytmityksestään huolimatta hyvältä, on sen äärimmäisen hyvä toteutus. Kontrollit ovat parasta A-luokkaa ja toimivat vielä paremmin kuin aiemmissa osissa muutetun aseenvaihdon, sekä kranaatinheitolle saadun oman painikkeen ansiosta. Muutenkin kontrollit tuntuvat aiempaa jouheammilta, ollen kuitenkin äijämäiseen peliin sopivat.

Pelin ulkonäössä ei ole turvauduttu kompromisseihin, vaan peligrafiikka näyttää erittäin hyvältä, ruudunpäivityksen pysyessä ripeänä. Puhutaan helposti yhdestä tämän konsolisukupolven komeimmasta pelistä. Kirsikkana kakun päälle äänimaailma on laadukas ja tuo hyvin tunnelmaa.




Gears of War –pelisarjan yksinpeliä suurempi juttu on ollut sen moninpeli. Se on ollut monipuolinen ja laadukas, tehden verkkopelikokemuksesta erittäin nautinnollisen. Tälläkin kertaa homma toimii hienosti, joskin moninpelimuodot jäävät ihan muutamaan ja moninpelikarttojakin on alle kymmenen. Kuulostaa vähältä ja sitähän se on, onneksi kuitenkin kaikki ovat laadukkaita, eikä mikään jää varsinaisesti toisen varjoon.

Poikkeuksia edellisiin osiin pelimuodoissa on ja mukaan ovatkin päätyneet verkkopelitiloista ehkä tunnetuimmat. Free-for-All on tämän sarjan kohdalla uusinta uutta ja tuntuu sopivan pelille kuin nenä päähän. Team Deathmatch ja Domination ovat mukana myös varsin tuttuina ja toimiviksi tunnettuina pelimuotoina. Näissä pelimuodoissa siniset ja punaiset COG-sotilaat ottavat toisistaan mittaa.


Erotuksena aiempiin osiin Locustit astuvat moninpelinäyttämölle ainoastaan uudessa OverRun-pelimuodossa. Toisella puolella taistelevat COG-soturit pyrkivät suojelemaan kahdessa ensimmäisessä erässä E-aukkoa ja kolmannessa erässä generaattoria. Locustit yrittävät päästä suojauksesta läpi ja tuhota COG:ien suojelemat pisteet. Hauskaa pelimuodossa oli Locustien täysin toisistaan poikkeavat olemukset ja erikoiskyvyt. Toiset pystyivät parantamaan haavoittuneen ja toiset taas vipelsivät pieninä Tickereinä ohi puolustuksen. Erilaisia Locust-hahmoja on yhteensä 8 erilaista.



Kokonaisuus on hyvin ristiriitainen. Toteutuksen laatu on äärimmäisen hyvää, mutta joissakin pelillisissä ratkaisuissa on menty ihan metsään. Yksinpeliä pelasi ihan mielellään pienissä paloissa, ja kaverin kanssa pidempiäkin hetkiä. Yksinpelattaessa jäin kaipaamaan mielenkiintoista juonta, mutta sen puutetta ei huomannut samalla tavalla useamman pelaajan istuessa sohvalla.


Moninpelikin toimii erinomaisesti sen suhteen, mitä se sisältää. Sisältöä olisi saanut olla kuitenkin rutkasti enemmän. Yhden käden sormin laskettavat pelimuodot ja toisen käden avustuksella luetut moninpelikentät jättävät haluja lisäpelattavalle. Niinpä niin. Siinähän se, tähän paikkaan onkin loistavaa työntää maksullista lisämateriaalia ovista ja ikkunoista. Ilmankos peli tarjosi heti alkajaisiksi VIP-jäsenyyttä edullisesti. Tähän DLC-kaavaan ei vaan totu millään.

Yhtä kaikki, peli sisältää huonon juonen ja rikkonaisen yksinpelin. Moninpeli taas kaipaisi lisää sisältöä. Muuten peli on toteutettu erittäin laadukkaasti ja erityisesti sen moninpelistä on helppo nauttia.