Pelisarjojen reboottaukset, eli uudelleen alusta aloittamiset ovat olleet muodissa jo jonkin aikaa. Yleensä pitkälle pelisarjalle tehdään jossain vaiheessa joko esiosa tai homma laitetaan kokonaan uusiksi. Pitkän tien on kulkenut myös yksi maailman tunnetuimmista pelihahmoista, Lara Croft, jonka aarteenetsintäseikkailut alkoivat jo vuonna 1996. Yksi pelaamiseen liittyvistä muistoistani onkin vahvana se, kun kaverin pleikkariin ei ollut muistikorttia ja ensimmäistä Tomb Raideria pelattiin pitämällä laitetta viikkoja päällä, kunnes hänen äitinsä irrotti töpselin imurointia varten. Silloin sudetkin pelästyttivät tosissaan.


Nyt siis palataan aikaan, jolloin aarteita ei vielä ollut kertynyt kartanon täydeltä ja kuppikokokin oli muutamaa kirjainta pienempi. Tarina alkaa laivalta, jossa Lara on osana tutkimusmatkailijajoukkiota etsimässä muinaista japanilaista Yamatain valtakuntaa. Laran johtopäätösten perusteella laivan kokka suunnataan kohti paikallista versiota Bermudan kolmiosta ja siitähän ei hyvää seuraa. Ydinjoukkio päätyy saarelle, josta tulee vahvasti myös Lost-sarjan viboja. Pois pitäisi päästä, mutta tiellä on monenlaista estettä luontoäidin tarjoamista muinaisiin sotilaisiin ja mystisiin jumalhahmoihin.



Juonta suuremmin spoilaamatta voin kertoa sen haastavan laadultaan monet perinteiset seikkailu- ja jännityselokuvat, ryyditettynä muutamilla kauhuelokuvista tutummilla kuvioilla. Viidakkomaisemat, muinaiset temppelit ja saarelle vuosien varrella haaksirikkoutuneet alukset tarjoavat monenlaisia, kauniita, mukavasti vaihtelevia ympäristöjä, joista aarteita ja etenemisreittejä on jännittävää etsiä. Aivan ensimmäiset puheet uudesta Tomb Raiderista taisivat lupailla hyvinkin avointa ympäristöä, mikä ei pidä paikkaansa, mutta harhailla voi välillä vapaasti ja taistelutilanteissa käyttää useampaakin eri taktiikkaa.


Se, missä Crystal Dynamics on tehnyt suurimman virheen on pelin aloitus. Toki kontrollit on hyvä oppia, mutta alku on täynnä Quick Time Event -rämpytyksiä ja sen jälkeen useita tunteja vietetään varsin ammuskelupainotteisesti. Ikivanha pelimekaniikka “tapa kaikki viholliset ennen kuin pääset etenemään” erottuu liiankin selvästi useaan otteeseen. Älkäät kuitenkaan vaipuko epätoivoon! Jossain kuuden tunnin kieppeillä peli alkaa savakavalasti tuntua menneiden päivien Tomb Raiderilta: ampumista on vähemmän, tutkimista ja etenemispulmien selvittelyä enemmän. Mitä pidemmälle peli etenee, sitä paremmalta se tuntuu. Räiskimistä on silti hieman liikaa, mikä näkyy mm. Laran alati paranevasta asevalikoimasta.

Periaatteessa aseita ei ole monta: on jousipyssy, pistooli, kivääri ja haulikko. Kaikki ne kuitenkin kehittyvät matkan varrella sisältämään mm. kranaatinheittimiä ja muuta enemmän tuhoa aiheuttavaa. Kaikista kätevin on jousipyssy ja sen käytön painottaminen on hyvä pelillinen ratkaisu. Perusnuolilla saa napsittua hälyä herättämättä osan vihollisista pois, tulinuolilla voi aiheuttaa isompaa kaaosta, narua perässään vetävillä nuolilla saa uusia etenemisreittejä joko kiipeämällä köyttä pitkin tai vetämällä sillä lahonneita lautoja irti. Jouskarointi tuo pelaamiseen selkeää selviytyjäfiilistä, kun jossain vaiheessa Lara vielä tajuaa alkaa kerätä käytettyjä nuolia talteen. Kovin realistista ei tosin ole se, että aloitellaan puusta ja narusta kyhätyllä rimpulalla ja lopussa Laralla on olympiatason metsästysjousi (onko sellaisia?).




Realismia sen sijaan löytyy vähän sieltä sun täältä muualta. Alun suihkunraikas Lara muuttuu vähitellen pelin kuluessa sekavahiuksiseksi, naarmuja ja ruhjeita täynnä olevaksi, riekalevaatteiseksi seikkailijaksi. Kun Laraa sattuu, vihlaisee vähän pelaajaakin, kiitos siitä myös erinomaiselle ääninäyttelijälle. Kompromissi realismissa on tehty siinä, että vaikka Lara tärisee ja hytisee kylmyyttä monessa kohtaa peliä, ei neiti kuitenkaan ymmärrä ottaa talvitakkia joltain niistä kymmenistä vihollisista, joiden kuolleilta ruumiilta muitakin tarveaineita napataan. Pitäähän ne muodot näkyä.

Tarveaineita löytyy vihollisäijien lisäksi sinne tänne sirotelluista laatikoista ja arkuista. Kun niitä kerää tarpeeksi, voi aseita kehittää välietapeilla leirinuotion äärestä. Kokemuspisteitä kerryttämällä saa taas taitopisteitä, joilla voi nuotion loimussa kehittää Laraa itseään: neidosta saa taitavamman selviytyjän mm. suunnistus-, lähitaistelu- ja kiipeilytaitoja tehostamalla. Muutakin kerättävää saarella on: aarrekarttoja, salaisia kammioita, monenmoisia dokumentteja, geokätköjä ja itse aarteita. Aarteiden löytämisestä saa aina mukavat Indiana Jones -vibat, kun Lara sitten vielä kertoo esineen merkityksen ja sitä voi ruudulla pyöritellä tarkemmin tutkien. Läpäisyn jälkeen näiden etsimistä voi vielä jatkaa: itselläni läpäisyprosentissa luki 68% (ja aikaa oli kulunut noin 11 tuntia), kun lopputekstit alkoivat rullata.


Teknisesti Tomb Raider toimii hyvin, eikä pelimoottori yski kuin silloin tällöin, kun taustalla ladataan lisää seikkailtavaa - varsinaisia lataustaukoja pelissä ei ole. Vesi ja tuli näyttävät vedeltä ja tulelta, ja hahmoanimaatiot varsinkin päähahmon suhteen ovat erinomaisen hienosti toteutettuja. Useammankin kerran suorastaan hämmästyin Laran luonnollista liikerepertuaaria - monessa pelissä tässä on turhaan säästelty. Muun muassa Conan O’Brienin kauhistelema kurkunseivästyskuolema on vain yksi monista karseista tavoista, joilla tytön saa herkeämään henkikullastaan, mutta tämäkin on vain kumarrus pelisarjan perinteille, ei pelintekijöiden skandaalinhakua.



Mukaan pultattu moninpeli jää varmasti monelta kokeilematta ja varsin turha lisä se onkin, ellei sitten achievementien takia halua moista tahkota. Peliseuraakaan ei arvostelutestin aikana tuntunut oikein löytyvän.


Varovaisen positiiviset odotukset muuttuivat alun lievästä pettymyksestä vahvasti positiivisen puolelle kääntyneeksi selviytymisseikkailuksi, maustettuna kauhu- ja jännityselokuvien tunnelmilla. Uncharted-vertaukset voi jättää omaan arvoonsa, sillä genren peruspilari Tomb Raider on noussut takaisin seikkailutoimintapelien kärkikahinoihin ja nuori Lara potkii Nathan Drakea kiitettävästi persauksille. Ehkä suurin ero näiden kahden välillä on puujalkahuumorin puuttuminen Tomb Raiderista lähes kokonaan: Taivallus saaren läpi kohti kotiinpääsyä on täynnä ruhjeita, kuolemaa, rumuutta, julmuutta, menetyksiä ja kurjuutta. Parhaimmillaan näistä aineksista koostuu tunnelma, joka saa pelaajan sydämen sykkimään normaalia nopeammin - ja peli on tehnyt tehtävänsä.