Assassin’s Creed
Arvioitu: | Playstation 3 |
Genre: | Seikkailupelit, Toimintapelit |
Pelaajia: | Yksinpeli |
Ikärajoitus: | 18 |
Kehittäjä: | Ubisoft |
Julkaisija: | Ubisoft |
Julkaisupäivä: | 16.11.2007 |
Pelin kotisivut |
Murhamielellä
Eräs vuoden odotetuimmista ja kohutuimmista peleistä lienee Prince of Persia ja Splinter Cell -pelisarjoista tutun Ubisoft Montreal -studion käsialaa oleva Assassin’s Creed. Ristiretkien aikaiseen Lähi-itään sijoittuvaa salamurhaseikkailua on ennakkoon hypetetty enemmän kuin yhdellekään pelille olisi hyväksi, joten on aika selvittää, muistuttavatko markkinamiesten puheet ja todellisuus tällä erää toisiaan edes etäisesti.
Pelaaja istutetaan baarimikko Desmondin saappaisiin, jonka DNA:sta toimintatavoiltaan aavistuksen verran arveluttava yhtiö koettaa mystisellä Animus-laitteella kaivaa Desmondin esi-isään, salamurhaaja Altairiin liittyviä muistoja. Lyhyitä väliosia lukuun ottamatta pääosa pelistä sijoittuu kolmannen ristiretken maisemiin. Näiltä osin tarina pohjautuu ainakin osittain historiallisiin faktoihin, sillä esimerkiksi salamurhien uhrit ovat todella eläneet ja päättäneet päivänsä (tai kadonneet) kyseisenä aikana, mikä tuo peliin oman mielenkiintoisen ulottuvuutensa. Pakkopullan oloinen scifi-osuus juonessa sen sijaan arvelutti ennalta melkoisesti, etenkin kun aikakauden historiasta olisi aivan varmasti saanut riittävän mielenkiintoisen tarinan kokoon ilman Hollywood-hömppääkin. Juoni kuitenkin ajaa asiansa, ja vaikkei temppeliherrojen ja salamurhaajien vuosisatainen taistelu tänä salaliittoteorioiden kulta-aikana oikein jaksakaan sytyttää, rytmittävät pääosin suhteellisen lyhyet nykyaikajaksot tarinaa loppuen lopuksi ihan mukavasti.
Ulkoisesti peli on upeaa katseltavaa. Maailma on iso ja elävä, maasto maanosalle tyypillistä ja historiallisten tietojen pohjalta mallinnetut kaupungit eroavat toisistaan juuri niin paljon kuin kuvitella sopii. Rikkaiden alueiden temppelit, kirkot ja palatsit kurkottavat taivaisiin, kun taas köyhien kaupunginosassa kaikilla ei ole edes kattoa päänsä päällä. Tekstuurit ovat tarkkuudeltaan sitä luokkaa, että visuaalinen ilme lähestyy monin paikoin hieman graafisemmin toteutettuja elokuvia, kuten Frank Millerin 300:a, ja joihinkin tiedonkeruutehtäviin liittyviä, liiaksi itseään toistavia repliikkejä lukuunottamatta äänimaailma tukee visuaalista ilmettä komeasti.
Salamurhaajien hallinnoiman Masyafin ohella kaupungeista tutuiksi tulevat niin Acre, Damasko kuin Jerusaleminkin, joiden välillä levittäytyvään maastoon voi lisäksi ottaa tuntumaa myös hevosen selästä. Ylimääräistä ravaamista onneksi helpotetaan alun jälkeen tarjoamalla pelaajalla mahdollisuus siirtyä suoraan haluttuun kaupunkiin ja tehtävän jälkeen sieltä takaisin, mikä on mukava bonus, sillä muutamia oheistehtäviä lukuun ottamatta aktiviteetteja ei kaupunkien ulkopuolella juurikaan ole tarjolla.
Jokainen murhakeikka alkaa siirtymisellä kaupunkiin, jossa kohde pitää majaansa. Muurien sisäpuolelle ei kuitenkaan ole asiaa ilman valepukua, mutta onneksi ulkopuolelta löytyy aina lauma oppineita, jotka eivät mietiskelyltään huomaa yhtä ylimääräistä herrasmiestä keskellään. Munkkien joukkoon sulautuminen tuntuu väkisinkin hieman huvittavalta myös siksi, ettei hampaisiin asti aseistautunut uskonveli herätä vartijoissa minkäänlaista mielenkiintoa. Kiipeilyyn keskittyvässä pelissä luontevin reitti sisään olisikin ollut muurien yli, mutta jostain syystä normaalisti lähes tasaista seinää sulavasti nousevalle Altairille tuntuvat kaupunginmuurit olevan ylittämätön haaste.
Muuten kiipeilyä kyllä riittää, ja tehtävät muun muassa aloitetaan etsimällä kaupungista näköalapaikka, jonne kapuamalla ympäristöön saa paremmin tuntumaa. Torneista havaitaan niin piilopaikat, pulaan joutuneet kaupunkilaiset kuin tehtävien alkupuoliskon muodostavat erilaiset tiedonkeruutyötkin, joihin kuuluvat mm. taskuvarkaudet, salakuuntelu, oman järjestön tiedonantajien auttaminen ja kansankiihottajien väkivaltainen kuulustelu. Näiden lisäksi erilaisia pieniä porkkanoita on tarjolla kaikkien pulaan joutuneitten kansalaisten pelastamisesta, kenttiin piilotettujen lippujen löytämisestä ja näköalapaikkojen läpikäymisestä.
Suurin ongelma pelissä liittyy juuri näihin tiedonkeruutehtäviin, jotka ovat käytännössä aina samanlaisia ja vievät enimmän osan peliajasta. Kun ympäristöt muuten ovat komeita ja ihmisten käytöskin pääosin uskottavaa, pilaa tämänkaltainen geneerinen sisältö ikävästi illuusiota elävästä maailmasta. Onkin hieman sääli, ettei murhakeikkojen alkupuoliskoihin ole panostettu enempää, sillä tehtävistä palkkioksi saatavat tiedonmurut tarjoavat hyödyllisiä vinkkejä mm. pakoreiteistä ja vartijoiden asemista, jotka kuitenkin tahtovat jäädä saamatta, kun pelin edetessä ei jatkuvan toiston vuoksi jaksa kahlata läpi kuin välttämättömän määrän kyseisiä hommia.
Kun tarvittavat tiedot ovat kasassa, päästetään pelaaja varsinaisen kohteensa kimppuun. Mukavan vaihtelevat murhat tuovat kipeästi kaivattua piristystä muutoin turhan tasapaksuun menoon, mutta valitettavasti huvi on ohi nopeasti, eikä tarjolla kuitenkaan ole samanlaisia mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen, kuin esimerkiksi Hitmaneissa. Itse tapot nimittäin hoituvat tavanomaisin asein, mutta uhrin lähestyminen, mahdollinen takaa-ajo ja paikalta pakeneminen mielellään ennalta suunniteltua reittiä pitkin edustivatkin sitten ainakin itselleni sitä pelin parasta antia.
Pelattavuudessa ja hahmon kyvyissä ei ole valittamista. Katoilla loikkiminen, kuolemaa halveksuvat hypyt ja järjenvastaisen korkeisiin paikkoihin kiipeily kuuluvat kuvioon, mutta onneksi turhan tarkkaan tasoloikintaan ei pelaajaa pakoteta, sillä kentät ovat tiiviitä ja Altair on kuin hämähäkki, joka löytää kädensijaa lähes mistä tahansa. Fiksuja kontrolleja onkin kiittäminen siitä, ettei pelikokemus kaadu ainakaan jatkuviin äkkikuolemiin.
Kiipeilyn ohella pelaaja pystyy liikkumaan väkijoukoissa huomiota herättämättä tai tarvittaessa taklaamaan tiukassa pakotilanteessa porukkaa tieltään. Varomattoman vartijan voi murhata napin painalluksella, vastaan pyristelevä virkamies puolestaan viskataan alas katolta ja väkivaltaista kohtaamista vartijoiden kanssa taas voi välttää esimerkiksi piiloutumalla heinäkasoihin, kattopuutarhoihin tai munkkilauman jatkoksi, kunhan takaa-ajajat saa ensin karistettua näköyhteyden ulkopuolelle. Mikäli pakeneminen ei onnistu, pistää Altair helposti kampoihin useammallekin lainvartijalle. Taisteluissa sooloiluun ei yleensä kuitenkaan ole varaa ja keskeiseen rooliin nousevatkin oikein ajoitetut vastaliikkeet, joissa onnistumisesta palkitaan tyylikkäillä ja varsin verisillä lopetusliikkeillä.
Varjopuolena muuten hyvissä kontrolleissa on se, että välillä pelihahmo tahtoo takertua erilaisiin esteisiin esimerkiksi karkuun juostaessa, mutta kaiken kaikkiaan ongelmat ovat melko vähäisiä ja huomion vievät niiden sijaan pikemminkin näyttävät ja painovoimaa uhmaavat paot kaupunkien kattoja pitkin. Mukavana ja mielenkiintoa ylläpitävänä bonuksena pelaajaa palkitaan onnistuneista tehtävistä uusilla varusteilla ja kyvyillä, jotka tekevät taisteluista entistä mielenkiintoisempia. Hauska idea on myös pelimoottorilla toteutettujen välianimaatioiden kuvakulman vaihtaminen, joka tilanteesta riippuen onnistuu joko koska tahansa tai määrätyissä kohdissa mitä tahansa nappia painamalla. Vaikka kyse on pienestä asiasta, tuo ominaisuus hauskan, hieman elokuvaohjaajan hommaa muistuttavan lisän kohtauksiin, joissa pelaajan normaalisti odotetaan vain istuvan hiljaa paikallaan.
Täysin ongelmaton tapaus peli ei kuitenkaan ole, sillä sisällön ohella pientä hiomattomuutta on vielä pakollisen päivityksenkin jälkeen havaittavissa myös teknisellä puolella. Joissain kohdin holtiton katoilla hyppiminen voi nimittäin johtaa tilanteeseen, jossa hahmo päätyykin jonkin näennäisesti suljetun rakennuksen sisäpuolelle, josta ei ulos pääse kuin latausvalikon kautta. Onneksi tämä tuntuu korjausten jälkeen olevan suhteellisen harvinaista ja tallennuspisteitäkin tarjoillaan sen verran tiuhaan, etteivät ongelmat koskaan kovin kauas pakota palaamaan.
Puutteistaan huolimatta Assassin’s Creed on mielenkiintoinen peli, jonka imua edes liiaksi itseään toistava sisältö ei kokonaan onnistu sammuttamaan. Kun mukaan vielä saataisiin Hitmanin tapaiset, hiotummat ja suoritustavoiltaan monipuolisemmat tehtävät, olisivat valittamisen aiheet vähissä. Onneksi pelin myyntiluvut näyttävät sen verran lupaavilta, että on pieni ihme, ellei jatkoa seuraa, ja silloin voi kyseessä olla napakymppi. Sitä odotellessa Assassin’s Creed tarjoilee mukavan mutkatonta meininkiä, joka ilman valtavan hypetyksen luomia ennakko-odotuksia olisi voinut jopa yllättää positiivisesti.
Muistipeliä
Ulkoisesti peli on upeaa katseltavaa. Maailma on iso ja elävä, maasto maanosalle tyypillistä ja historiallisten tietojen pohjalta mallinnetut kaupungit eroavat toisistaan juuri niin paljon kuin kuvitella sopii. Rikkaiden alueiden temppelit, kirkot ja palatsit kurkottavat taivaisiin, kun taas köyhien kaupunginosassa kaikilla ei ole edes kattoa päänsä päällä. Tekstuurit ovat tarkkuudeltaan sitä luokkaa, että visuaalinen ilme lähestyy monin paikoin hieman graafisemmin toteutettuja elokuvia, kuten Frank Millerin 300:a, ja joihinkin tiedonkeruutehtäviin liittyviä, liiaksi itseään toistavia repliikkejä lukuunottamatta äänimaailma tukee visuaalista ilmettä komeasti.
Salamurhaajien hallinnoiman Masyafin ohella kaupungeista tutuiksi tulevat niin Acre, Damasko kuin Jerusaleminkin, joiden välillä levittäytyvään maastoon voi lisäksi ottaa tuntumaa myös hevosen selästä. Ylimääräistä ravaamista onneksi helpotetaan alun jälkeen tarjoamalla pelaajalla mahdollisuus siirtyä suoraan haluttuun kaupunkiin ja tehtävän jälkeen sieltä takaisin, mikä on mukava bonus, sillä muutamia oheistehtäviä lukuun ottamatta aktiviteetteja ei kaupunkien ulkopuolella juurikaan ole tarjolla.
Hiljaa hiljaa hiivitään
Muuten kiipeilyä kyllä riittää, ja tehtävät muun muassa aloitetaan etsimällä kaupungista näköalapaikka, jonne kapuamalla ympäristöön saa paremmin tuntumaa. Torneista havaitaan niin piilopaikat, pulaan joutuneet kaupunkilaiset kuin tehtävien alkupuoliskon muodostavat erilaiset tiedonkeruutyötkin, joihin kuuluvat mm. taskuvarkaudet, salakuuntelu, oman järjestön tiedonantajien auttaminen ja kansankiihottajien väkivaltainen kuulustelu. Näiden lisäksi erilaisia pieniä porkkanoita on tarjolla kaikkien pulaan joutuneitten kansalaisten pelastamisesta, kenttiin piilotettujen lippujen löytämisestä ja näköalapaikkojen läpikäymisestä.
Suurin ongelma pelissä liittyy juuri näihin tiedonkeruutehtäviin, jotka ovat käytännössä aina samanlaisia ja vievät enimmän osan peliajasta. Kun ympäristöt muuten ovat komeita ja ihmisten käytöskin pääosin uskottavaa, pilaa tämänkaltainen geneerinen sisältö ikävästi illuusiota elävästä maailmasta. Onkin hieman sääli, ettei murhakeikkojen alkupuoliskoihin ole panostettu enempää, sillä tehtävistä palkkioksi saatavat tiedonmurut tarjoavat hyödyllisiä vinkkejä mm. pakoreiteistä ja vartijoiden asemista, jotka kuitenkin tahtovat jäädä saamatta, kun pelin edetessä ei jatkuvan toiston vuoksi jaksa kahlata läpi kuin välttämättömän määrän kyseisiä hommia.
Kun tarvittavat tiedot ovat kasassa, päästetään pelaaja varsinaisen kohteensa kimppuun. Mukavan vaihtelevat murhat tuovat kipeästi kaivattua piristystä muutoin turhan tasapaksuun menoon, mutta valitettavasti huvi on ohi nopeasti, eikä tarjolla kuitenkaan ole samanlaisia mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen, kuin esimerkiksi Hitmaneissa. Itse tapot nimittäin hoituvat tavanomaisin asein, mutta uhrin lähestyminen, mahdollinen takaa-ajo ja paikalta pakeneminen mielellään ennalta suunniteltua reittiä pitkin edustivatkin sitten ainakin itselleni sitä pelin parasta antia.
Kotkanpoika ilman siipiä
Kiipeilyn ohella pelaaja pystyy liikkumaan väkijoukoissa huomiota herättämättä tai tarvittaessa taklaamaan tiukassa pakotilanteessa porukkaa tieltään. Varomattoman vartijan voi murhata napin painalluksella, vastaan pyristelevä virkamies puolestaan viskataan alas katolta ja väkivaltaista kohtaamista vartijoiden kanssa taas voi välttää esimerkiksi piiloutumalla heinäkasoihin, kattopuutarhoihin tai munkkilauman jatkoksi, kunhan takaa-ajajat saa ensin karistettua näköyhteyden ulkopuolelle. Mikäli pakeneminen ei onnistu, pistää Altair helposti kampoihin useammallekin lainvartijalle. Taisteluissa sooloiluun ei yleensä kuitenkaan ole varaa ja keskeiseen rooliin nousevatkin oikein ajoitetut vastaliikkeet, joissa onnistumisesta palkitaan tyylikkäillä ja varsin verisillä lopetusliikkeillä.
Varjopuolena muuten hyvissä kontrolleissa on se, että välillä pelihahmo tahtoo takertua erilaisiin esteisiin esimerkiksi karkuun juostaessa, mutta kaiken kaikkiaan ongelmat ovat melko vähäisiä ja huomion vievät niiden sijaan pikemminkin näyttävät ja painovoimaa uhmaavat paot kaupunkien kattoja pitkin. Mukavana ja mielenkiintoa ylläpitävänä bonuksena pelaajaa palkitaan onnistuneista tehtävistä uusilla varusteilla ja kyvyillä, jotka tekevät taisteluista entistä mielenkiintoisempia. Hauska idea on myös pelimoottorilla toteutettujen välianimaatioiden kuvakulman vaihtaminen, joka tilanteesta riippuen onnistuu joko koska tahansa tai määrätyissä kohdissa mitä tahansa nappia painamalla. Vaikka kyse on pienestä asiasta, tuo ominaisuus hauskan, hieman elokuvaohjaajan hommaa muistuttavan lisän kohtauksiin, joissa pelaajan normaalisti odotetaan vain istuvan hiljaa paikallaan.
Täysin ongelmaton tapaus peli ei kuitenkaan ole, sillä sisällön ohella pientä hiomattomuutta on vielä pakollisen päivityksenkin jälkeen havaittavissa myös teknisellä puolella. Joissain kohdin holtiton katoilla hyppiminen voi nimittäin johtaa tilanteeseen, jossa hahmo päätyykin jonkin näennäisesti suljetun rakennuksen sisäpuolelle, josta ei ulos pääse kuin latausvalikon kautta. Onneksi tämä tuntuu korjausten jälkeen olevan suhteellisen harvinaista ja tallennuspisteitäkin tarjoillaan sen verran tiuhaan, etteivät ongelmat koskaan kovin kauas pakota palaamaan.
Jatkoa odotellessa
Puutteistaan huolimatta Assassin’s Creed on mielenkiintoinen peli, jonka imua edes liiaksi itseään toistava sisältö ei kokonaan onnistu sammuttamaan. Kun mukaan vielä saataisiin Hitmanin tapaiset, hiotummat ja suoritustavoiltaan monipuolisemmat tehtävät, olisivat valittamisen aiheet vähissä. Onneksi pelin myyntiluvut näyttävät sen verran lupaavilta, että on pieni ihme, ellei jatkoa seuraa, ja silloin voi kyseessä olla napakymppi. Sitä odotellessa Assassin’s Creed tarjoilee mukavan mutkatonta meininkiä, joka ilman valtavan hypetyksen luomia ennakko-odotuksia olisi voinut jopa yllättää positiivisesti.
Assassin’s Creed (Playstation 3)
Upean näköinen ja pelattavuudeltaan toimiva salamurhaseikkailu, jonka tehtävät kuitenkin toistavat itseään liiaksi.
- Upea visuaalinen toteutus
- Toimivat kontrollit
- Mielenkiintoiset lähtökohdat
- Toistaa itseään liiaksi
- Satunnaiset bugit
Keskustelut (7 viestiä)
Rekisteröitynyt 17.04.2007
28.12.2007 klo 12.52
Itse annan 70 pojoa.
Rekisteröitynyt 08.08.2007
28.12.2007 klo 13.30
Rekisteröitynyt 28.10.2007
28.12.2007 klo 19.24
28.12.2007 klo 19.48
Rekisteröitynyt 12.04.2007
29.12.2007 klo 01.20
29.12.2007 klo 19.44
Rehellisesti... 89 / 100. Jos toisto ei häiritse ja sinussa on hieman perfectionistin vikaa, niin pelissä on paljon sisältöä.
15.08.2009 klo 11.16