Kun Ni no Kuni aikoinaan julkistettiin, olin innoissani. Roolipeli yhdistettynä Ghiblin elokuviin, voiko parempaa ollakaan? Jotenkin ajan kuluessa innostus hiipui, ja aikoinaan suunniteltu ennakkotilauskin jäi tekemättä. Jos arvostelun kirjoittaminen pelistä ei olisi osunut kohdalleni, olisi sen pelaaminen lykkääntynyt hamaan tulevaisuuteen. Tässä vaiheessa on myönnettävä, että onneksi näin ei käynyt, ja kehotan muitakin pelin jo unohtaneita herättelemään innostuksensa uudelleen. Studio Ghiblin ja Level-5:n yhteistyö toimii, ja tuloksena on yksi nykyhetken parhaimmista japanilaisista roolipeleistä.




Pelin päähenkilö on Oliver, hyväntahtoinen poika, joka on elänyt normaalia pojan elämää pienessä, idyllisessä kylässä. Traagisten olosuhteiden johdattelemana Oliver jättää taakseen maailmansa ja lähtee Drippy-nimisen keijun avustamana toisessa ulottuvuudessa sijaitsevaan maailmaan, jossa Oliver on profetisoitu sankari. Ilkeä velho Shadar on terrorisoinut tuon maailman asukkaita jo pitkään, ja pojan on nyt kyettävä siihen, mihin maailman mahtavimmat tietäjätkään eivät ole pystyneet: pysäyttämään Shadar ja pelastamaan maailma.

Suoraan ei tietenkään velhon kimppuun päästä, vaan ensin kierrellään ympäri maailmaa keräten apujoukkoja, kasvattaen voimia, ja taistellen noin miljoonaa outoa otusta vastaan. Ja mikäs on maailmaa kiertäessä, kun vastaan tulee toinen toistaan upeampia maisemia, erikoisia ympäristöjä ja hassuja hahmoja. Päätehtävien lomassa aikaa riittää myös lukemattomille sivutehtäville ja palkkionmetsästykselle.


Se, että peli on vahvasti tarinavetoinen, tehdään selväksi heti alussa: lukuun ottamatta muutamia lyhyitä hetkiä pelin ensimmäinen vajaa tunti koostuu lähes yksinomaan animaatioista, dialogista ja ohjeistuksista. Ainakin omalla kohdalla pelin odotetuin osuus olikin juuri tarina ja maailma, ja tältä osalta peli toimii mainiosti: tarinankerronta on onnistunutta ja maailma on Ghibli-elokuvista tutun taianomainen, uskomattoman kaunis ja samalla hyvällä tavalla japanilaisen omituinen. Sekä pelin sankareissa että pahiksissa on luonnetta, ja hahmoihin kiintyy. Hyvänä esimerkkinä tästä on mukana kipittävä Drippy, joka jaksaa olla hyväntuulinen ja puhua hölmöjä, vaikka iloisesti hyppiessään kompuroikin jatkuvasti. Kompuroinnin tapaisilla pienillä yksityiskohdilla on valtava vaikutus pelimaailman viehätysvoimaan.

Vaikka pelissä on ihan onnistunut englanninkielinen lokalisaatio, vielä parempaa on se, että puhutuksi kieleksi voi jättää japanin englanninkielisillä tekstityksillä varustettuna. Harmillisesti suurin osa dialogista on ainoastaan kirjoitetussa muodossa, sillä ääninäyttelyä kuulisi mielellään enemmän. Pelin musiikista vastaa kuuluisa Joe Hisaishi, ja vähemmän yllättäen herra on tehnyt jälleen kerran upeaa työtä. Hyvä valinta on ollut myös orkesteri, joka sävellykset esittää.




Kun peli varsinaisesti pääsee vauhtiin, riittää dialogia silti koko pelin ajan enemmän kuin tarpeeksi. Sinänsä pitkälliset dialogit eivät haittaa, sillä ne ovat pääosin viihdyttäviä, ja varsinkin ääninäytellyt osuudet ovat mainioita. Mukana on myös turhaa ja toistuvaa sisältöä, josta eniten ärsyttävät tutoriaaliosuudet. Onko nykypelisukupolvi todella niin tottunut kädestäpitelyyn, että genrelle vakiintuneimmatkin käytännöt pitää selittää?

Toisinaan opastukset olivat ihan tarpeen, mutta paljon mieluummin selvittelisin itse miten peli toimii, kuin lukisin kuinka hyökätään tai kuinka maastossa liikutaan. Lisäksi kartassa näkyy jatkuvasti tähti, joka kertoo aina minne mennä seuraavaksi. Kuvaavaa tästä on esimerkiksi kohta, jossa tehtävänä on käydä jututtamassa kylän kauppiaita etsien heistä joku, joka osaa antaa oikeaa informaatiota. Tällöinkin tähti näyttää suoraan sen kauppiaan, jolta oikea tieto löytyy. Opasteen saa asetuksista poiskin, mutta kiireiselle arvostelijalle se oli toisaalta helpotus, josta ei oikein raaskinut luopuakaan.


Pelin vaikeustaso tuntuu sopivalta ja vastukset kovenevat mukavassa tahdissa. Satunnaistaisteluita ei ole, mutta maastossa näkyy riittämiin otuksia, jotka hyökkäävät kimppuun (tai vaihtoehtoisesti juoksevat karkuun) kun niiden lähelle menee. Jossain määrin taisteluita voi onnistua välttelemään, mutta liian nopeasti etenevä pelaaja huomaa pian hahmojensa olevan aivan liian heikkoja pärjäämään, jolloin grindaus voi olla ainoa vaihtoehto. Normaali taistelu toistaa jonkin verran itseään, ja sitä on hyvin paljon. Tämä puoli ärsyttänee joitain pelaajia, mutta itse pidin jopa grindaamisesta, ja taistellessa on jatkuva kehittymisen tuntu.



Taistelu itsessään on monilta osin uskollista japani-roolipelien kulta-ajalle, mutta sisältää useita virkistäviä uudistuksia. Pelaaja ohjaa aktiivisesti vain yhtä pelihahmoa kerrallaan; muita voi ohjeistaa tällä välin esimerkiksi toimimaan hyökkäävästi tai keskittymään paranteluun, ja tekoäly hoitaa loput. Taistelu on periaatteessa reaaliaikaista ja sen lisäksi myös totuttua dynaamisempaa, sillä taistelukentällä voi liikkua ja siten väistellä iskuja tai kiertää vihollisen taakse. Taktikoinnin lisäksi nopea reagointi on elintärkeää.

Vaikka varsinaisilla pelihahmoillakin voi taistella, suurin osa tästä toiminnasta hoidetaan “familiaareilla”, joita jokaisella hahmolla voi olla käytössään maksimissaan kolme. Familiaarit ovat eräänlaisia lemmikkejä, joita voi houkutella mukaan silloin tällöin vastustajien joukosta; tämä tuo peliin mukavan pokémonmaisen keräilyfiiliksen. Pelissä on lukemattomia toinen toistaan mielikuvituksellisempia vihollisia, joista oletettavasti kaikki on mahdollista metsästää myös omiin joukkoihin. Lopulta ahkeralla pyydystäjällä voi olla varastossaan jopa satoja vaihtoehtoja joista valita taistelijat, mutta toisaalta pienellä perusjoukollakin pärjää mainiosti. Jokaisella apulaisella on muista riippumaton tasonkehityksensä, ja varsinkin vähänkään pidemmällä pelissä on hankala vaihtaa pitkälle kehitettyjen otusten tilalle tuoreita kavereita, sillä ne voivat olla pitkän aikaa muita paljon heikompia.




Pienistä ärsyttävyyksistään huolimatta nautin pelaamisesta suunnattomasti. Ja tulen nauttimaan jatkossakin: reilusti yli 30 tunnin jälkeen suurin osa sivutehtävistä on tekemättä, maailmaa tutkimatta ja otuksia pyydystämättä. Aikaa voisi kuluttaa pelin parissa helposti arviolta tuplasti enemmän löytämättä siltikään kaikkea tekemisen arvoista, ja hyvä näin, sillä pelimaailmaa ei haluaisi jättää taakseen. Ni no Kuni on yksinkertaisesti paras pelaamani JRPG pitkään aikaan. Sugoi!