DmC-pelisarja ei ole vuosien varrella minuun koskaan iskenyt, enkä ole oikein osannut syytä siihen selittää pelin faneille, enkä itsellenikään. Samaan genreen suurinpiirtein kuuluvista Ninja Bladesta ja Bayonettasta kuitenkin pidin, joten ehkä viehätyksen yliampuvaan, komboja pursuavaan toimintaan piti antaa rauhassa kypsyä. Viime vuoden lopulla pääsin ensimmäistä kertaa testaamaan demoa Ninja Theoryn (Kung Fu Chaos, Heavenly Sword, Enslaved) uudesta Devil May Cry -versiosta ja se jäi heti mieleeni vauhdikkaana ja tyylikkäänä - halusin pelata lisää. Jotkut pelisarjan fanaattisimmista ystävistä ovat vieneet mielipiteensä tästä “sarjan häpäisystä” Valkoiseen taloon asti, mutta mikäli Dante ei ole sinulle uskonto, suosittelen loikkaamaan mukaan avoimin mielin.




Peli sijoittuu korruptoituneeseen ja aivopestyyn Limbo Cityyn, jossa raikulipoika Dante elää riehakasta elämää juhlien ja naisista nauttien, mitä nyt demonit välillä häiritsevät. Kuvioihin ilmestyy helvetilliseen vaihtoehtotodellisuuteen näkevä neito nimeltä Kat, joka johdattaa Danten ensin totuuteen sukulaisuussuhteistaan ja sitten pelastamaan koko maailman pahuudelta. Mukana on perinteistä hyvän ja pahan taistelua, uhrautumista, vallanhimoa, inhimillisyyttä ja sopivasti huumoriakin. Tarina toimii. Aiempiin peleihin syventymättömänä Danten taustatarina oli minulle kokonaan uusi ja tapa, jolla DmC sen kertoo, on varsin hienosti toteutettu.

Niin on koko pelikin, kun katsotaan taiteellisia arvoja ja tyylikkyyttä. Kun kaupungin maisemat tai vaikka kartanon käytävät vääntyvät limbomaailman kieroksi ja leijuvaksi arkkitehtuuriksi, se on kertakaikkisen hienoa katsottavaa. On harmillista, että Unreal Engine vähän yskähtelee PS3:n ruudunpäivityksen ja varjostuksien kanssa, sillä ulkoiselta toteutukseltaan DmC on lähellä digitaalista taideteosta. Erityisesti pienet välikuvat ovat ihan oikeaa taidetta. Äänimaisemapuolella on tehty muutamia erikoisia valintoja, muttei sellaisia, jotka liikaa ärsyttäisivät. Eurooppalainen kehitystiimi on myös saanut mukaan osaavia ääninäyttelijöitä, missä japanilaiset eivät aina onnistu.


Pelin genre, aseet, mätkintä sekä massiiviset ‘lavasteet’ tuovat mieleen, että Dante, eli “Son of Sparda” astuu jonkun verran “Ghost of Spartan”, eli Kratoksen tontille. Ehkä muutama sivu sodan jumalan oppikirjasta onkin otettu.



Pelin edetessä Danten liikerepertuaari kasvaa vähitellen muun muassa löytyneiden esineiden myötä ja kenttien läpäisyn sekä suorituksesta ansaittavien päivityspisteiden avulla. Liike- ja asevalikoima onkin se asia, joka pitää pelin elinvoimaisena. Heti alussa Dante saa mukaan miekkansa ja aseensa (Ebony ja Ivory), mutta kun sukukytkökset selviävät, alkaa löytyä monenmoista kättä pidempää. Osa välineistä tuo tasoloikintaan myös lisämakua, kun niillä saa tartuttua tiettyihin kohtiin maisemaa tai vedettyä lohkareita lähemmäksi.


Jokaiselle aseelle on omat liikkeensä ja liikeyhdistelmänsä sekä liikeyhdistelmien liikeyhdistelmät, joten kun varustusta alkaa kertyä, saattaa välillä mennä sormet ristiin ja suuhun. Erinäisten kiireiden takia jouduin pitämään viiden päivän tauon pelin pelaamisessa ja sen jälkeen olinkin taas hetken aikaa hukassa sen kanssa, että minkä liipasimen ja näppäimen yhdistelmällä mitä taas tehtiinkään.

Kun kykyjä vielä päivittelee, saadaan mukaan lisäehtoja muun muassa sen perusteella, ollaanko taistelemassa ilmassa tai mihin suuntaan ollaan vihulaisiin nähden ollaan liikkumassa. Kombojen määrä astuu jo varsin lähelle varsinaisten tappelupelien tonttia.




Vaikka toimintapelien perusasioista moni on kunnossa, liikkuu DmC hetkittäin vaarallisesti tylsyyden rajamailla. Erityisesti tämä johtuu perusvihollisten harmaasta massasta, jonka mätkiminen alkaa maistua puulta. Reittivaihtoehtoja ei tarjota, eikä pomotaisteluissa tarvitse juurikaan arvailla, että mitähän tässä pitäisi tehdä, kun sävelet näkyvät selkeästi ruudulla. Jättimönkiäisiä vastaan tahkotessa 95% opituista liikkeistä voikin unohtaa heti, kun taktiikka on selvillä. Toisaalta juuri pomotaisteluiden absurdit tilanteet, uusien kykyjen ja tarinaa edistävien välinäytösten ohella, vetävät pelin aina hieman tylsyyden suon pinnan yläpuolelle.

Jokaisen kentän jälkeen suoritus arvostellaan sen perusteella, kuinka tyylikkäästi, nopeasti, ja salaisuuksia selvittäen sen on läpäissyt. Innokkaammille pelaajille tämä lisää uudelleenpeluuarvoa jos C-arvosana kolahtaa itsetuntoon. Salaisuuksien ja salaisten kenttien etsiminen ja löytäminen tuo lisäkestoa noin kahdeksassa tunnissa läpäistävään räimeeseen.


Positiivisella puolella uusi Devil May Cry tarjoaa siis ropauksen vanhaa DmC:tä, kipollisen God of Waria, reilun satsin tappelupelejä, ruutitynnyrillisen asennetta ja tarinaa, sekä komean kattauksen. Se ei ole vallan huono suoritus se, vaikka “tosi”fanit sanoisivat mitä.