Yli 15 vuotta sitten teini-ikäinen versio itsestäni istuu isoveljensä kanssa huoneessaan ja rukoilee toimivaa modeemiyhteyttä Internetiin. Tavoitteena ei ole sen enempää tai vähempää kuin ensimmäiset pelihetkeni kansainvälisessä verkossa ikinä, Quaken juuri julkaistun nettiversion äärellä. Pitkällisten konfiguraatioharjoitusten jälkeen löydänkin itseni huonosti pyörivästä, käsittämättömästä verkkoviiveestä kärsivästä kahdeksan pelaajan sinkohipasta. Tekniset murheet eivät pyöri mielessä enää pitkään, vaan pieni mieleni on räjähtää siitä ajatuksesta, että pelaan räiskintäpeliä seitsemän muun satunnaisen ihmisen kanssa eri puolilta maailmaa. “Onkohan tulevaisuudessa mahdollista saada peliin jopa kymmeniä, ellei satoja pelaajia”, muistan aamun tunteihin venyneen pelisession päätteeksi pohdiskelleeni.




Ensimmäinen Planetside julkaistiin vuonna 2003. Visio oli samankaltainen kuin jatko-osassa, mutta teknologia ei ihan yltänyt rimalle. Palvelimet kenkkuilivat ainakin omien pelailujeni aikana, ja meno oli hieman yksipuolista. Massiivisuuskaan ei jostain syystä välittynyt kovin hyvin, vaikka pelaajamäärät olivat aikaansa nähden korkeat. Vaan niin on silikonilaaksossa tehty kymmenessä vuodessa ihmeitä tietokoneiden suorituskyvyn suhteen, että nämä ongelmat ovat pääosin historiaa. Planetside 2 ei ole täydellinen peli, mutta erityisesti teknisenä saavutuksena se tullaan muistamaan pelaamisen historiankirjoissa, paksunnetulla fontilla.

Itse pelaaminen on sodankäyntiä kolmen osapuolen välillä. Terran Republic, New Conglomerate ja Vanu Sovereignty koostuvat kaikki ihmisistä, vaikka tuolta jostain avaruudesta löytyvällä planeetalla rähistäänkin. Yhden serverin pelialue koostuu kolmesta mantereesta, ja kullekin mantereella mahtuu tämänhetkisen tiedon mukaan noin 2000 pelaajaa, tarkoittaen että yhteen taisteluun voi ottaa teoriassa osaa jopa 6000 pelaajaa. Arvioisin, että ihan näihin lukuihin ei ainakaan minun sessioissani olla vielä päästy. Useiden satojen pelaajien taistelut ovat kuitenkin arkipäivää, ja juostuani minuuttikaupalla oman rintamalinjan takana rivisotilaiden linjaston vain jatkuessa ehdinkin jo toteamaan, että tämä riittää.

Mantereet on jaettu alueisiin, ja näiden alueiden omistus määräytyy sen mukaan, ken hallitsee alueelta löytyviä tukikohtia. Tukikohtien valtaaminen ja puolustaminen ovat sen verran moniulotteista puuhaa, etten tässä paneudu yksityiskohtiin. Todettakoon vain, että tekemistä löytyy niin aivottomille räiskijöille kuin taktisesti ajatteleville oveluksillekin. Varsinaista “voittoa” pelissä on mahdotonta ainakaan toistaiseksi saavuttaa, mutta suurimmat bonukset osapuoli saa itselleen, jos se onnistuu valloittamaan kokonaisen mantereen hetkellisesti. Tällöin saavutettavat edut säilyvät, kunnes joku toisista osapuolista onnistuu samassa tempussa.




Lähinnä vuoristoja ja tasankoja sisältävällä planeetta Auraxiksella taistelua käydään maalla ja ilmassa, niin jaloin kuin ajoneuvoin. Jalkaväkenä pelatessa valinta on suoritettava rakettirepulla varustetun perusjantterin, lääkintämiehen, insinöörin, sinkomiehen ja tarkka-ampujan välillä. Kullakin hahmoluokalla on omat aseistuksensa ja erikoistaitonsa. Vain tietyn väliajoin käytettävissä olevalla MAX-haarniskalla voi pärjätä ajoneuvoja vastaan. Loputtomasti ei saa ajoneuvojakaan, joita löytyy tankeista ja hävittäjistä aina miestenkuljetusvaunuihin ja 12 pelaajaa mahduttaviin, valtaviin Galaxy-lentovehkeisiin. Pienemmissä vehkeissä kaikilla kyydissä olijoilla on jokin aktiivinen rooli, isoimmissa suurin osa joutuu tyytymään maisemien ihasteluun ja vihollishavaintojen raportoimiseen.

Kuten todettua, teknisesti PS2 on hyvää laatua, ja sitä se on myös pelattavuudeltaan. Kontrollit ovat responsiiviset ja loogiset niin jalan kuin ajoneuvoissakin. Suurimpana yllätyksenä myös lentäminen hiirellä toimii hyvin pienen harjoittelun jälkeen. Mielipiteitä jakavasti ajoneuvoilla on pelissä suuren suuri merkitys. Niitä saa käyttöönsä melko usein, ne ovat tappavan tehokkaita ja jalkamiehillä on hyvin rajatusti mahdollisuuksia käydä taistoon tankkia tai lentokonetta vastaan ilman selvää miesylivoimaa. Itseäni, vaikka jalkaväkeä pääasiassa pelaankin, tämä ei haittaa tippaakaan. Jos peliin tankit ja lentokoneet pistetään, niin kyllä niiden kuuluukin olla kovaa kamaa, eikä varmennuksia siitä, että vastustajan on helppo osua sinuun. Jos hävittäjälentäjät alkavat pänniä, mikään ei estä sinua ryhtymästä punaiseksi paroniksi itsekin, tai valitsemasta alle IT-tykillä varustettua tankkia. Toisin kuin monissa muissa räiskinnöissä, ajoneuvoista ei kilpailla muiden pelaajien kanssa. Kunhan et muutamaan hetkeen ole tankkia käyttöön ottanut ja menettänyt, saat sellaisen käyttöösi aina kun tahdot, kunhan raahaudut sopivaan tukikohtaan.


Parhaimmillaan Planetside 2 on, kun kaksi tai kolme suhteellisen tasaväkistä poppoota ottaa yhteen isoilla massoilla. Taivas täyttyy lentokoneista, ammuksista ja raketeista. Katsoit mihin suuntaan tahansa, peli piirtää kauas horisonttiin sotilaita, ajoneuvoja ja räjähdyksiä. Olen lukemattomia kertoja pysähtynyt keskelle aukeaa aluetta, täysin vihollisen nähtävissä ja ammuttavissa, ihan vain ihmetelläkseni ympäröivän kaaoksen mittakaavaa ja näyttävyyttä. Ai mitenkö pysyin elossa? Koska oli siinä vastustajilla muutama sata muutakin takaisin ampuvaa kohdetta huolehdittavaksi. Heikoimmillaan peli on taas juuri silloin kuin monet muutkin räiskinnät, eli yhden osapuolen ollessa niin dominoiva, että toiset eivät pääse edes heräämisalueelta ulos ilman nappia otsassa. Tätä on pelisuunnittelussa monin tavoin selkeästi yritetty välttää, mutta silti valitettavan usein, varsinkin satunnaisten ihmisten kanssa pelatessa, päädytään pattitilanteisiin. Niissä heräämiskammion suojien takana kykkii muutama epätoivoinen puolustaja odottamassa, että tukikohta vaihtaa omistajaa ja etttä ulkona odottelevat 50 vastustajaa pääsevät sisään viimeistelemään homman.



Planetside 2 on ilmainen. Mene pelin kotisivuille, rekisteröidy, lataa peli ja pelaa. Luottokortti on kuitenkin aiheellista nostaa valmiiksi pöydälle, sillä vain kärsivällisimmät nettisoturit tulevat pelistä ilmaiseksi selviytymään. Kuten nykyään on tapana, pelissä suorittamisesta saa kokemuspisteitä, ja näillä kokemuspisteillä saa tasoja. Tasojen lisäksi irtoaa myös sertifikaatiopisteitä, ja näillä pisteillä ostetaan varusteita... paljon, paljon varusteita. Jokaisella kolmesta osapuolesta on pääsääntöisesti omat asevalikoimansa jokaiselle hahmoluokalle, näiden aseiden päivitykset, omat ajoneuvot ja niiden varusteet. Valikoimaa on jokaiselle luokalle tai ajoneuvolle tuhottomasti, ja kuten ilmaisen pelin kohdalla odottaa sopii, kyse ei ole pelkästään kosmeettisista päivityksistä.


Hyvät uutiset ensin. Kaiken minkä voi ostaa rahalla, voi ostaa myös sertifikaatiopisteillä, eli ihan vaan pelaamalla tarpeeksi. Lisäksi aloitusvarusteet, vaikka selkeästi varusteiden huonoimmasta päästä ovatkin, eivät pääsääntöisesti ole onnettomia. Ne vaan eivät ole aivan yhtä hyviä kuin maksulliset vastaavat, ja rajoittavat aika rankasti sitä, minkälaisia rooleja pelaaja voi milläkin hahmoluokalla pelata.

Huonot uutiset ovat lähinnä siinä, että keskimääräinen suomalainen elää vain noin 80 vuotta. Suurin osa aseista maksaa 1000 sertifikaatiopistettä. Omalla taitotasollani ja pelityylilläni jos onnistun yhdessä peli-illassa tekemään 100 mokomaa, se on suurmenestys. Kun itselleni löytyy tuollaiset neljä hahmoluokkaa joita tykkään pelata, ja jokaiselle tarvitsisi sopivat aseet ja varusteet jalkaväkeä, lentokoneita ja tankkeja vastaan, puhutaan järkyttävästä määrästä pelitunteja ennen kuin olisin lähelläkään pistettä, jossa en kokisi ikinä olevani alakynnessä varustusteni takia. Jos yksikin ase on keskimääräiselle pelaajalle viikkojen uurastuksen takana, on houkutus maksaa kokemuspisteiden kertymistä nopeuttavasta jäsenyydestä suuri.

Normaalihinnoilla (erikseen on alennuksia ja paketteja) n. yhdeksällä eurolla käteensä saa uuden aseen suoraan. Vajaa kymppi yhdestä aseesta pelissä on aivan järkyttävä summa, mutta toisaalta olen nyt kuluttanut peliin noin 40-50 euroa ja saanut siitä irti pelitunteja moninkertaisesti sen määrän, mitä 50 euron konsolipelistä keskimäärin. Kukin muodostakoon tästä omat mielipiteensä, mutta Free2Play/Pay2Win-malli on pelimaailmassa näillä näkymin jäädäkseen.




Planetside 2 on aivan käsittämättömän näyttävä peli. Ruudulle tupataan ukkoa, sotavehjettä ja tapahtumaa niin paljon, että sinällään yksinkertaiset maisemat peittyvät parhaimmillaan tuhosinfonian alle täysin. Mikä ihmeellisintä, homma myös toimii. Kovaa rautaa touhu kyllä vaatii, sillä jouduin ihan hyvästä vanhasta myllystä huolimatta heti pelin julkaisun jälkeen kävelemään kauppaan taatakseni mahdollisimman sulavan pelikokemuksen.

Keskimääräistä kovemmallakaan myllyllä (3750k @ 4.3Ghz, GTX670@680, 16Gt) peli ei ole täysin sujuva kaikista isoimmissa taisteluissa, mutta tässä kohtaa peräänkuuluttaisin hieman suhteellisuudentajua. Jos ympärillä on satoja pelaajia paukuttamassa toisiaan toinen toistaan massiivisimmilla aseilla, niin se, että peli pyörii yleensäkään pelattavasti, saati sitten pääsääntöisen sujuvasti, on minun kirjoissani ihme, ei valituksen aihe. SOE on luvannut, että tulee jatkamaan pelikoodin optimoinnin parissa vielä pitkään. Serverien suorittaminen on minulle vielä suurempi mysteeri, sillä verkkoviivettä on esiintynyt todella harvoin, eikä se ole tuntunut olevan sidottua taisteluiden skaalaan. Joku SOE:ltä voisi käydä muutaman muun MMO-kehittäjän vieraana kertomassa miten homma hoidetaan. Myös äänet ja valikot ovat pätevää kamaa, eikä teknisessä toteutuksessa omalta osaltani ole nokan koputtamista, mitä nyt uusille massiivipeleille tyypillistä bugitusta esiintyy silloin tällöin.

Vaan kuten todettua, täydellistä ei elämä Auraxiksellakaan ole. Ensimmäinen ongelma, joka tulee vastaan on myös nähdäkseni suurin uhka pelin tulevaisuudelle, ja se on todella korkea kynnys uudelle pelaajalle. Satojen pelaajien taistelut kuulostavat paperilla siisteiltä, ja sitä ne ovatkin, mutta ei uudelle pelaajalle, joka tiputetaan kaiken keskelle ilman hajuakaan siitä mitä tapahtuu, miten navigoida, miten taistella ja mitä pitäisi tehdä. Oli peli kuinka hyvä tahansa, 30 “mitä vit..” -äkkikuolemaa ensimmäiseen pelituntiin on kova pala purtavaksi kenelle vain. Suosittelen tutoriaaleja.


Kuten tällaisella arsenaalilla varustetusta pelistä olettaa sopii, myös pelitasapainossa on jonkin verran tekemistä. Tällä hetkellä taivaat täyttyvät turhan usein lentokoneista, joiden puikoissa taitava pilotti kerryttää tappotiliään hurjaa tahtia. Hauskaa puuhaa lentäjälle, mutta “sieltä jostain” niskaan pudonnut, yhdestä osumasta tappava pommi ei ole sille poloiselle jalkasotilaalle kovinkaan mieluisa tapa kuolla, ainakaan jos kuvio toistuu jatkuvasti. Tämä on tasapaino-ongelmista vain yksi esimerkki, mutta nämä ovat luonnollisesti asioita, joita SOE työstää, ja asioita joille voi tehdä jotain omaa pelityyliään tai -rooliaan vaihtamalla. Peli kaipaa myös jotain muuta tavoiteltavaa kuin alueiden hallitsemista ja varusteiden päivittämistä. Kun valtaa samaa mannerta takaisin neljättä päivää putkeen, käy jo hieman rasittavaksi ajatus siitä, että todennäköisesti huomenna on taas edessä samainen rumba, kun vastustajapuolen elämättömät nilkit vievät maat yöllä. Olenpa myös kuullut tarinoita palvelimista, joilla faktioiden välinen tasapaino on täysin pielessä, omallani ongelmaa ei onneksi ole esiintynyt kovinkaan usein.



Yksin pelaavalle PS2 voi olla kylmää kyytiä. Vaikka hiirikäsi olisi tuhannen taalan suorittaja ja pelaaja keskittyisi alueisiin, joille ajoneuvoilla ei pääse, useampi vastustaja samanaikaisesti on yleensä liian kova pala. Peli on muutenkin suunniteltu pohjalta huipulle yhdessä pelaamista varten, ja vaikka yksinkin voi toki tappo/kuolema-suhdettaan paisutella, peli on parhaimmillaan nimenomaan tukikohtien valloituksissa, suurissa konflikteissa ja muussa tiimitoiminnassa. Jo yhden kaverin kanssa on uskomattoman paljon helpompi pysyä elossa ja pärjätä, sillä voimakkaimmat ajoneuvot ovat nimenomaan useamman pelaajan hallittavia, ja paras versio silmistä takaraivossa on kaveri, sillä kaveri ampuu takaisin, silmät eivät.


Viikkojen etsimisen ja arpomisen jälkeen löysin vihdoin todella korkeatasoisen poppoon, jonka johdossa häärää mm. ihan aitoja armeijan upseereita eri puolilta Eurooppaa. Voin sanoa, että tiukasti ja monitasoisesti johdetuissa, kymmenien pelaajien operaatioissa on sellaista sodankäynnin tunnelmaa, että suoraa kilpailijaa ei edes tule mieleen. 20 tankkia, 20 lentokonetta, 30 rivimiestä, kaikki muodostelmassa etenemässä tekemään juuri mitä pitää, milloin pitää, yksi ja sama tavoite mielessä. Pelkästään yksin pelaaville arvostelun alta löytyvä pistemäärä tuskin ikinä aukenee.

Aikaa sitten Quaken ensitestien on vierähtänyt, mutta sydämeltäni olen edelleen räiskintäpelaaja, jolla on tapana tykätä kaikesta massiivisesta. Minua ei niinkään kiinnosta kuinka monta polygonia on hahmomallissa, vaan tahdon että kaikkea on paljon, ja että se kaikki on suurta. Ei sota ole mitään pienessä tönössä piirissä pyörimistä, vaan se on massiivista ja säälimätöntä jyräystä, jossa puhuvat numerot, isommat pyssyt ja organisoitu toiminta. Juuri tätä on Planetside 2, ja samalla se on se yksi peli kaikista peleistä, jota minä olen tuosta ensikosketuksesta nettipelaamiseen asti odottanut.