Paper Mario -sarja on ollut hyvä lisä Mario-universumiin. Se on paitsi poikennut virkistävästi tasoloikka-pääsarjoista, myös uudistunut matkan varrella kiitettävästi itsekin. Edellisessä osassaan, Super Paper Mariossa, roolipelielementeistään tunnettu sarja unohti vuoropohjaisen taistelun kokonaan ja keskittyi sen sijaan kaksi- ja kolmiulotteisen näkymän vaihteluun. Paper Mario: Sticker Star palaa näiltä osin takaisin juurilleen, mutta onnistuu lisäksi sekoittamaan pakkaa reippaasti. Lopputuloksena on hyvä, mutta ei kuitenkaan erinomainen peli.



Sticker Star tuo siis takaisin vuoropohjaisen taistelun, mutta muuten roolipelielementit ovat minimissään. Taisteluista ei saa lainkaan kokemuspisteitä ja hahmonkehityselementit puuttuvat muutenkin. Ainoastaan löytämällä sydäntarroja voi kasvattaa Marion elinvoimaa, ja pelin edetessä saa harvakseltaan inventaarioon (eli tarrakirjaan) sivuja lisää. Mariolla ei myöskään ole enää muita pelattavia hahmoja seuranaan.

Pelin tarina on muihin Paper Marioihin verrattuna pinnallinen, enemmänkin perinteistä tasoloikka-Marion tasoa: Sienivaltakunnassa vietetään perinteistä tarrafestivaalia, jossa Tarrakomeetta saapuu Tarratähdeltä maan päälle toteuttamaan festivaalivieraiden toiveita. Ilon ollessa ylimmillään Bowser tietenkin ilmestyy kuokkimaan. Siinä sähellyksessä komeetta hajoaa kappaleiksi, ja palaset sekä erityiset kuninkaalliset tarrat lentelevät ympäriinsä pitkin maailmaa. Arvaatte varmaan mitä Marion pitää seuraavaksi tehdä.

.

Tarrat ovat pelissä kaikki kaikessa. Niitä kerätään ja niillä taistellaan, parannetaan, ratkotaan pulmia ja avataan reittejä. Taisteluissa ei ole perinteistä roolipelivalikkoa hyökkäyksineen ja taikoineen, ainoastaan tarrakirja: jokainen tarra vastaa yhtä toimintoa. Perushyökkäykset ovat erilaisia pomppuja ja vasaran iskuja, mutta lisäksi joukossa on paljon muutakin: tuli- ja jääkukkia, potkittavia kilpikonnan kilpiä, bumerangeja sekä myös parannuksia, buffeja ja puolustuksia. Kun tarran käyttää, se katoaa. Tällainen kerättyjen esineiden suurkulutus tuntuu aluksi ahdistavalta, ainakin pelaajasta joka yleensä säästelee esimerkiksi parannusjuomiaan viimeiseen asti. Tarroja kuitenkin riittää: niitä löytyy joka paikasta liimaantuneina maastoon, ja niitä voi ostaa tarrakaupoista. Tarroja voi myös saada tuhotuilta vihollisilta, ja lopulta useammin ongelmana on että tarrakirja on täynnä kuin että niistä olisi pulaa.

Tarroja on pääosin kahdenlaisia: normaaleja taistelutarroja sekä erityisiä tavaratarroja. ”Tavaratarroja” siksi, että ne löydetään kolmiulotteisina oikeina esineinä, mutta koska esineet ovat sellaisenaan turhia kapistuksia, ne käydään heittämässä seinään jolloin ne muuttuvat hienoiksi hyödyllisiksi tarroiksi. Tietenkin. Myös tavaratarroja voi käyttää normaaleissa taisteluissa, mutta tyypillisesti niitä käytetään pomotaisteluissa tai reittien avaamisessa.

Yleensä Mario voi käyttää jokaisella taisteluvuorollaan vain yhden tarran, mutta joka vuoron alussa on mahdollisuus maksaa muutama kolikko minipeliin, jonka onnistuttua tarroja voi käyttää useamman. Minipelillä ja tarrojen valinnalla on iso merkitys taistelun sujumiseen. Tiettyihin vihollisiin tehoavat toiset tarrat paremmin kuin toiset, kun taas jotkut viholliset ovat täysin immuuneja tietyille hyökkäyksille. Esimerkiksi piikikkäiden vihollisten päälle ei kannata pomppia, eikä lentäviä lyödä vasaralla. Pelaajan tulee lisäksi ajoittaa napin painalluksia oikeisiin kohtiin, jotta hyökkäykset tekevät kunnolla vahinkoa. Taistelujärjestelmä vaatii totuttelua, mutta siihen sisälle päästyä normaalit taistelut tuntuvat turhankin helpolta.



Seurakseen metsästysmatkalleen Mario saa tarran nimeltä Kersti (Sti - Ker, haa-haa), joka auttaa Mariota taidoillaan ja ärsyttävillä neuvoillaan. Kerstin avulla Mario voi harrastaa “paperisaatiota”, jossa ympäristö muuttuu paperisen kaksiulotteiseksi. Tässä moodissa ympäristöstä paljastuvat kohdat, joihin voi liimailla tarroja. Tyypillisesti liimailut ovat tavaratarrojen sijoittamista oikeaan paikkaan, jotta päästäisiin pelissä eteenpäin. Usein pelaajalle on selvää, mikä tarra mihinkin paikkaan kuuluu, mutta ei aina. Joskus sattuu niin, ettei ole mitään hajua mitä kohtaan pitäisi liimata, ettei tarvittavaa tavaraa ole vielä löydetty, ja ettei se edes sijaitse kyseisellä tasolla tai edes samassa maailmassa.

Sinänsä minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ongelmanratkaisussa on haastetta. Mutta tässä pelissä se on tehty erityisen ärsyttäväksi. Hetken jumittuminen ja tason koluaminen on ihan OK, mutta parinkymmenen tason tuskainen ja päämäärätön haravoiminen ei vain ole. Peli ei myöskään varsinaisesti kannusta kokeilemaan eri vaihtoehtoja. Tavaratarrat ovat yleensä isoja ja muutamankin mukana kantaminen vie huomattavan tilan tarrakirjasta. Jos siis haluaa kokeilla useita eri tarroja, tarkoittaa se juoksemista edestakaisin muutama tarra kerralla mukanaan. Ja tavaratarrat ovat arvokkaita! Liimaamalla väärän tarran väärään paikkaan tarra katoaa. Jos muistaa mistä kyseinen tavara alun perin löytyi, voi sen käydä käytön jälkeen hakemassa uudelleen ja muuttaa jälleen tarraksi, muuten kertaalleen löydetyt tavarat on hankittava takaisin kiristyshintaan siihen erikoistuneesta kaupasta. Ilman peliopasta ei kärsivällisyys ainakaan allekirjoittaneella aina riittänyt.

Samat ongelmat koskevat pomotaisteluita. Siinä missä perusviholliset on turhankin helppo kukistaa, loppuvastuksilla on usein älyttömästi elinvoimaa, ja vain oikeat tavaratarrat oikeaan aikaan käytettynä toimivat. Joskus tarran valinta on loogisesti pääteltävissä, toisinaan ei. Tämä on sääli, sillä loppuvastukset tuntuvat sinänsä eeppisiltä, mutta usein itse taistelu on lopulta lähinnä turhauttavaa.



Kun pääsee yli harmaita hiuksia aiheuttavista kohdista, on Sticker Star ihastuttava peli. Vaikka tarina on heppoinen, ovat hahmot ja dialogit silti toimivia ja mukana on paperimariomaista huumoria. Tarroja käytetään mitä omituisimmilla tavoilla, ja esimerkiksi Kersti on ärsyttävyydestään huolimatta ihan huvittava tapaus varsinkin vihastuksissaan. Grafiikat ovat tyyliltään uskollisia sarjalle ja loppuun asti hiottuja; varsinkin tavaratarrojen käyttö on näyttävää. Myös pelin äänimaailma ilahduttaa. Turhauttavan samoilun lisäksi tasoissa riittää ihan hauskaakin koluttavaa salakäytävineen ja piilotettuine esineineen. Itsellä kesti pitkän aikaa päästä peliin kunnolla sisälle, mutta kun jaksaa antaa pelille kunnon mahdollisuuden, vie se mennessään ja toisinaan saa unohtamaan kaikki pelin heikot puolet.