Wikipedia kertoi minulle, että ”Medal of Honor” on Yhdysvaltain armeijan korkein arvomerkki, jonka ojentaa kaikkein urheimmille taisteluissa ansioituneille sankareille yleensä itse Amerikan presidentti. Medal of Honor on myös, kuten tiedämme, jokseenkin pitkään markkinoilla menestystä niittänyt pelisarja. Suoraviivaisten räiskintäpelien joukossa sitä on pidetty usein pykälän verran muita realistisempana. Ja tämän lauseen perään kaikki Armed Assaultien ynnä muiden vastaavien pelaajat ovat yleensä vähintäänkin hymähtäneet halveksuvasti. Väite pitää kuitenkin siltä osin paikkansa, että Medal of Honoreissa ei yleensä sada kesken pelin helikoptereita taivaalta. Suuren luokan ylilyöntejä ei tule vastaan lainkaan sellaista tahtia, kuin nyt vaikkapa Call of Dutyissä. Viihde ajaa silti etusijalle, eikä MoH:in parissa tarvitse otsaansa turhia rypistellä. Tätä pelatessa otsani pysyi oikeastaan hiukan turhankin siloisena.

Täsmätaistelua maailman pahuutta vastaan käydään tällä kertaa Mogadishussa, Madridissä ja Filippiineillä. Tehtävät pohjautuvat todellisiin tapahtumiin, mikä kuulostaa oikeastaan aika kiehtovalta. Totuus on kuitenkin se, että Medal of Honor on erittäin tavanomainen räiskintäpeli, jossa ei taustatarinaa lukuunottamatta ole itse asiassa yhtään mitään kiinnostavaa. Oli tarina sitten miten totuudenmukainen hyvänsä, ei siitä oteta lainkaan kaikkea irti, mitä olisi voinut. Pelaaja rymistelee pitkin ahtaita kenttiä ammuskellen räkä poskella jokseenkin kaikkea mikä liikkuu, kuten ehkä odottaa saattaa.

Tähän sarjan tuoreimpaan osaan on haettu lisärealismiä palkkaamalla aitoja sotasankareita pitämään silmällä pelin toiminnan ja siinä käytettävien instrumenttien autenttisuutta. Lopputuloksena eräskin pelintekijöiden haastattelema, maineikkaan terroristijohtajan lahtaamiseen osallistunut sankari sai valtiolta vakavansorttisen huomautuksen hyshys-informaation jakamisesta. Jos minulta kysytään, peli tuskin olisi yhtään sen huonompi ilman näiden kunniallisten herrojen panosta. Pikemminkin koko show taisi olla lähinnä mitä mainiointa mainosta pelille itselleen. Veikkaanpa, että USA:n puolustusministeriössäkään ei ole peliä isommin kokeiltu. Mitään mainittavaa uutta tai salaista tietoa peli tuskin maailmalle paljastaa, mitä kymmenet muut sotapelit eivät olisi jo aiemmin esitelleet.



Peli pyörii Frostbite 2 -pelimoottorilla, joka on tuttu myös Battlefield 3:sta. Tämä mahdollistaa Sotatappelijalle varsin näyttävän ulkomuodon, joka tuntuukin olevan likipitäen ainoa asia, josta peliä on ympäri maailmaa varovasti kehuttu. Frostbiten myötä myös tuhoutuva ympäristö luo sopivan kireätä tunnelmaa, kun suojat rapisevat ympäriltä. Kenttäsuunnittelu ei herätä oikein mitään tuntemuksia ja tekoäly on yllätyksettömän yksinkertainen. Olisi ehkä hitusen liioiteltua lätkäistä arvostelun perään vitosella alkava numero, sillä onhan noita selvästi surkeampiakin tekeleitä nähty. Warfighter ei ole niinkään huonosti tehty, vaan pikemminkin sitä ei ole tehty ei tarpeeksi hyvin.

On myönnettävä, että tämän pelin arvostelun kirjoittaminen on kestänyt meikäläisellä luvattoman pitkään ihan vain siksi, että on aika hemmetin vaikea keksiä mitään järkevää sanottavaa pelistä, jossa ei ole yhtään mitään uutta, omaperäistä tai edes maininnan arvoista. Sama pätee niin yksinpeliin kuin moninpeliinkin. Jos pitäisi valita geneeristen räiskintäpelien joukosta yksi yksinpeli, se olisi varmaankin jokin Call of Duty -sarjan inkarnaatioista, vaikka nekin itseään toistavat vuosi vuodelta yhä enemmän. Moninpelinä taas Battlefieldit tarjoavat omaan makuuni niin paljon paremmin viilattua kimppaviihdettä, että en näe mitään syytä haaskata rajallista aikaani tällaisen välimallin pökäleen kanssa enempää kuin on pakko.

Annoin itseni ymmärtää, että pelaamalla Medal of Honor: Warfighteria minulle jäisi tassuun jonkinlaista tuntumaa erikoisjoukkojen todellisesta arjesta. Aika kaikin puolin kylmää meininkiä tuntuu olevan. Jos pelin olisi onnistunut välittämään edes pieni tunteenpoikanen tänne ruudun toiselle puolelle asti, olisin varmasti maininnut aiheesta. Tällaisenaan mainosmiesten huulet sen kun vain lerpattavat tuulessa ja pelejä ostavaa kansaa viedään kuin metrin mittaa. Toki moisiin tappohommiin valikoidaan varmasti vain ne lauman karjuista kovimmat, mutta olisiko ollut mahdoton homma puhaltaa peliin myös hiukan elämää ja inhimillisyyttä?



Call of Duty uskaltaa sentään riittävän usein ampua niin paljon yli, että pelaaja ei ehdi hengästykseltään tai äimistykseltään keskittyä siihen, että siinäkin toiminnallisesti kyse ihan siitä samasta touhusta jatko-osa toisensa jälkeen. Medal of Honor yrittää olla niin tosissaan, että pelaajan viihtyvyystasot laskevat suorastaan hälyttävän alas. Ahtaassa ja tarkkaan käsikirjoitetussa pelimaailmassa könyäminen tuntuu kuin olisi teatterilavasteissa. Jopa lievää toiveikkuutta herättäneen takaa-ajotehtävän romuttaa täysin epärealistisesti ja typerästi käyttäytyvä ajokki. Kun kokonaisuuteen ynnätään vielä onnettoman ponneton tarinankerronta ja huono ääninäyttely, herää pelaajalla herkästi sellainen kysymys, olisiko 69 euroa voinut käyttää ehkä paremminkin.

Jos asiaa pohtii syvemmin, Medal of Honor: Warfighter saattaa olla jopa jonkinlainen virstanpylväs tasapaksujen räiskintäpelien loputtomalta tuntuvassa virrassa. Se ei ole todellakaan ensimmäinen peli, joka on aiheuttanut minussa tällaisia aivan samanlaisia tuntemuksia. Viimeisen muutaman vuoden aikana nämä fiilikset ovat vain nousseet yhä vahvemmiksi. Vihdoin alkaa tuntua siltä, että muukin pelimedia ja melko suuri joukko pelaajia alkaa olemaan suhteellisen kyllästynyt tähän samojen ideoiden ainaiseen kierrättämiseen ja aidan ylittämiseen siitä, mistä se on matalin. Toverit, nouskaamme barrikaadeille! Sanokaa EI tylsille, valmiiksipureskelluille skriptiräiskinnöille!