Ensimmäisen Resident Evil –pelin julkaisusta on kulunut jo yli 16 vuotta, eikä menestyssarja vieläkään näytä taantuman merkkejä reippaan 20 videopelin ja kuuden elokuvan jälkeen. Alkujaan kauhupelinä kunnostautunut sarja on jatkuvasti erkaantunut alkuperäisestä pelottelevasta kauhutyylistään toiminnallisempaan suuntaan. Syitä tähän on varmasti monia, joista suurin lienee raha ja sen tulon maksimointi. Itse olen sarjaan tutustunut jo viime vuosituhannella (alle 10-vuotiaana ensimmäiset kolme osaa olivat huisin jänniä) ja sen verran peleistä vuosien varrella nauttinut, että sarjan pieneksi faniksikin voisin itseäni sanoa.

Kuudennessa osassa Capcom yrittää kosiskella sekä vanhoja sarjan faneja, että uudempaa pelaajasukupolvea kolmen erillisen yksinpelikampanjan muodossa. Eri kampanjat painottavat erilaisia toiminnallisia tapoja lähestyä zombien kaatotouhuja. Jokaisessa niistä ohjataan omaa sankariansa tai halutessaan tämän apuria. Eri hahmojen erilaisia osioita voi pelata haluamassaan järjestyksessä. Jos peliä ei uskalla yksin pelata, voi apuun pyytää kaveria joko jaetun ruudun peliin, tai verkon välityksellä verkkopeliin. Tällöin tietokoneohjattu aisapari muuttuu ihmispelaajan ohjastamaksi.




Ensimmäisessä osiossa seikkaillaan pelisarjan toisesta ja neljännestä osasta tutun Leon S. Kennedyn siivellä yhdessä Helena Harperin kanssa. Kaksikko on löytänyt tiensä yliopistolle, jossa paikat ovat mullin mallin C-virustartunnan saaneiden zombien ansiosta. Leonin osuudessa yritetään tavoitella vanhojen alkukantaisten RE-sarjan osien tunnelmaa hitaasti päällekäyvien zombien ja pimeän maailman avulla. En valitettavasti kokenut niitä pelon tai ahdistuksen tunteita, jotka olivat aikoinaan pelisarjan valtti.

Toisessa osiossa hypätään ensimmäisestä ja viidennestä RE-pelistä tutun, entisen S.T.A.R.S. Alpha Teamin jäsenen Chris Redfieldin, tai tämän aisaparin Piers Nivansin saappaisiin. Chrisillä on mennyt viime aikoina heikosti ja alkoholista on tullut hyvä ystävä. Piers johdattaa Chrisin takaisin kuivalle polulle pistämään zombeja atomeiksi. Kolmannessa osiossa taistellaan zombiaaltoja vastaan palkkasoturi Jake Mullerin ja sarjan toisesta osasta tutun Sherry Birkinin seurassa. Jaken ollessa immuuni C-virukselle, Sherry nappaa tämän avukseen kohti viruksettomampaa maailmaa.

Chrisin ja Jaken osiot ovat selvästi toiminnallisempia ja vauhdikkaampia. Erityisesti Chrisin osuudessa toiminta oli kaukana kauhusta ja sitä olisi voinut paikoitellen miltei verrata Call of Duty -sarjan uusimpiin tuotoksiin. Hahmosuunnittelun ollessa onnistunutta, on vauhdikkaassa menossa kiinnostavaa pysyä mukana. Toisaalta hahmoissa on menty paljolti jo niin överin pitkälle ja epäluonnollisuuksiin, että pelottavuudesta katoaa se pienikin jäljelle jäänyt. Maailmat ovat pitkälti tutun oloisia, mutta niitä on hyvin täydennetty yksityiskohdilla. Välillä tässäkin on menty vähän liian pitkälle ja yhdessä vaiheessa luulin ohjaavani Lara Croftia muinaismuistojen perässä.




Oli jännä huomata, kuinka pelintekijät olivat panostaneet pieniin yksityiskohtiin, kuten siihen, että jokaisella pelattavalla hahmolla on erilaiset HUD:it energiapalkkeineen. Matkalla mukaan tarttuneiden tarvikkeiden ja ammusten selailusta ja yhdistelystä on tehty selvästi helpompaa ja yksinkertaisempaa kuin aiemmissa osissa. Hahmot ovat kantotaidoiltaan jo niin kehittyneitä, että jokainen matkan varrella eteen osunut uusi tussari lähtee matkaan vanhoista luopumatta, vaikka luoteja jaksetaan kantaa edelleen vain rajoitetusti. Panoksia tulee niin paljon matkan varrella eteen, ettei niissä hirveästi tarvitse säästellä.

Nämä kolme osiota pelattuani kuvittelin että zombien kaataminen olisi ohi ja voisin suunnata ulos haravoimaan, mutta sitten pelistä avautui oma osansa pelissä jo aiemmin moneen otteeseen vastaan tulleelle Ada Wongille. Ada ei ole myöskään uusi tuttavuus pelisarjassa, vaan häneen on voinut tutustua aiemmin Resident Evil 2:ssa ja 4:ssa. Hänen osuutensa tähän soppaan on ehkäpä mielenkiintoisin ja painottuu enemmän hiippailuun ja zombi-vartijoiden yllättämiseen.

Tarina on mielenkiintoinen ja se tapa, jolla samat tapahtumat käydään monelta kantilta läpi, on hieno oivallus. Eri sankarien ja sankarittarien osuudet tuovat aivan uusia asioita tarinasta esiin. Kovassa menossa pelin eri hahmoparit törmäävät toisiinsa useaan otteeseen, jolloin verkon kautta olisi mahdollisuus hetkittäin pelata peliä jopa nelinpelinä, mutta omalle kohdalleni ei tätä mahdollisuutta osunut.

Jos tarinapelin koukerot läpikäytyään zombeista jäi jotain hampaankoloon, voi suunnata The Mercenaries -pelimuodon pariin jatkamaan tappotyötä. Kolmessa erilaisessa kentässä joko yksin tai kaverin kanssa annetun ajan puitteissa tulisi teloittaa 150 elävää kuollutta menettämättä omaa henkeään. Kentät ovat pieniä, mutta kyseiseen pelimuotoon sopivankokoisen tuntuisia kolosia. Mahdollisen suuren pistepotin toivossa tähänkin pikkuhupiin saa helposti muutaman tovin kulutettua.




Teknisesti peli on erittäin hyvässä kuosissa. Toki joitakin pieniä murheita on, kuten tämän sukupolven ehkä törkeimmät näkymättömät seinät, mutta mitään suurempia pelinautintoa alentavia asioita ei ole nähtävissä. Animointi on hierottu viimeisen päälle sulavaksi ja graafisesti peli näyttää erittäin hyvältä. Äänimaailma on tehty ääninäyttelyä myöten huolellisesti ja onkin kiva todeta, etteivät ihmisaistit joudu koetukselle negatiivisessa merkityksessä.

Pelin ohjainkontrollit toimivat lähes täydellisesti Leonin osuudessa, jossa zombeilta ei välttämättä tarvitse suojautua suojien taakse. Chrisin ja Jaken osuuksissa luotia lentää päälle siihen malliin, että pelihahmon on vähän väliä suojauduttava nurkan taakse piiloon. Piilosta ampuminen on melko kankeaa, mutta ajan kanssa senkin kanssa oppii elämään. Muuten liikkuminen on sulavaa ja toimivaa. Tiukimmat tapahtumat käyttävät hyväksi quick time eventtejä, jotka pitävät silmät hereillä myös välinäytösten aikana.

Summa summarum. On ilo huomata, että RE6 on varsin hyvä paketti näyttävää monipuolista toimintaa, kunhan unohtaa RE-fanilasit hetkeksi varastoon pölyttymään. Itse olisin kaivannut paljon enemmän pelkoa ja tuskaa, mutta maistuuhan se toimintapelikin, jossa ei turhia suvantovaiheita nähdä.