Pelkäsin juonipaljastuksia Avatarista, kunnes muistin, kuka on James Cameron. Ohjaajan edellinen Titanic on ympärikliseinen elokuva pikaromanssista ja katastrofista, jos puhutaan kirjoitetuista asioista: tarinasta, dialogista. Mitä tulee tarinan rakenteeseen, tehosteisiin, lavasteisiin ja yleisesti siihen, kuinka säkeissä saakka tuntuvasti Cameron saa vietyä katsojan historiallisen risteilijän olennaisimpiin ympyröihin ja lopulta keskelle haaksirikkoa, Titanic on majesteetillinen mestariteos, jolle niistän kyllä. Cameron on visionääri, joka tekee visioistaan niin todellisia kuin tekniikka sallii.

Hiffattuani, että Avatar taitaapi kertoa sen tarinan, jossa rakastutaan eksoottiseen villiin, taistellaan villien puolella ja loppu, paljastukset muuttuivat merkityksettömiksi. Tiesin Titanicin uppoavan. Tämä ei haitannut, siispä en odota aivojumppaa Avatarilta. En tahdo pettyä. Avatar vaikuttaa ennakkoon ensimmäiseltä unelta, jonka olen nähnyt silmilläni.

Cameron ohjaa kaikkien aikojen kamaa. Elokuvat ovat erilaisia. Cameronin itsensä sanoin Piranha 2: The Spawning on paras leffa lentävistä piraijoista. Ei kiistellä makuasioista, mutta eikö jopa True Lies ole tasapainoisesti järkipohjalta ajateltuna harvinaisen ansioitunut karpaasivetoinen toimintakomedia? Cameron ei alita rimoja, hän ylittää odotukset yhdistelmällä teknistä osaamista ja inhimillistä tunnelatausta. Kopioijat eivät huomaa vesileimaa. Mr. & Mrs Smith on melko suora True Lies -kopio. Mutta koska toiminta on latteampaa ja koska karismaattisuutensa huipulla olevan parin Arnold Schwarzenegger & Jamie Lee Curtis tilalle on laitettu kaksi tylsistynyttä mallinukkea, elokuvat eivät käytännössä ole samalla viivalla. Entä kuinka montaa synkkää hirviöhippaa voi edes verrata siihen kaikkeen, mitä on Aliens?

Ei ole häpeä olla huono, jos olet joka tapauksessa paras. En sure, vaikka Avatar olisi kliseinen ja hieman nolo. Tahdon Avatarin olevan sellaista tehosteutopiaa, että samaistuminen avataria käyttävään päähenkilöön on kaikki sisältö mitä tarvitsen. Joo, pidän rikkaistakin tarinoista, ja kyllä, kykenen simuloimaan tasapainoista järkevää ajattelua, mutta syvällä sisimmässäni olen aivorgasmeilla elävä tipitii kukkuu. Speed Racer oli viime vuonna jotain pientä kivaa meikäläisille ja taas on aika pomppia tyyliin Tiikeri.

Tahdon... uskoa. Ja totisesti! Minun on vaikeaa ajatella, tai tuntea, että Avatar-trailereiden smurffit ovat tietokoneanimaatiota. Tasapainoiset järki-ihmiset eivät pidä Avataria fotorealistisena. Tästä voisi saada riidan aikaiseksi. Mikä on fotorealismia? Voiko fantasia edes olla fotorealistinen? Fotorealismi on sanahelinää. Shrek on fotorealismia. Tasapainoiset järki-ihmiset elävät kauan ja menestyvät todellisuudessa, koska he ovat ankkuroituneet siihen. Tasapainoisille järki-ihmisille 2012 ja Twilight - Uusikuu ovat todellisuuspakoa; vanhan koulukunnan jästeille piisaavat ihan jo Pekko ja Bond. Ei ole kyse siitä, kenen mielestä Avatar näyttää todelliselta, vaan siitä, kenelle Avatar sopii ja kenelle se on liian fantastinen. Tämä ei ole mikään loukkaus.

Kukkuu-tason tipitii kykenee todellisuuspakoon ilman apuja (paitsi poikkeustilanteissa). Kun katson Tähtien sodan esiosatrilogian tehosteita tai Hellboyn nukkeja ja maskeerauksia, minua autetaan - mutta samalla tiedän, ettei mikään näkemäni ole realistista, mikäli vertaan näkymiä omiin uniini. En hämmennä tasapainoisia järki-ihmisiä selittämällä mitään neliskulmaisessa kärsänaamassa loisivasta hapsiaisesta, joka toimii vallesmannina Leeshian niemimaalla, joten esitän klassisen esimerkin sen uhallakin, että kaikki ovat kyllästyneet siihen: tiedän miltä näyttää se, kun saavun puhuttelemaan toisen ulottuvuuden kuningatarta, joka määrää pelottavan henkivartijansa (Sheevan) oppaakseni. Niin totta kuin on tuo uni, niin totta ovat minulle Cameronin smurffit, jos tuntoaistimukset jätetään laskuista. Cameron on saanut studiolta järjettömästi rahaa, kehittänyt uutta teknologiaa ja alkanut uneksia kauneudesta ja kamaluuksista ja miltä Smurffiina näyttäisi niukoissa rääsyissä.

Käytän mielikuvitustani mieluiten omien mielikuvitusmaailmojeni pyörittämiseen. Siksi pidän elokuvista enemmän kuin sarjakuvista ja sarjakuvista enemmän kuin kirjoista. Luen romaaneja, mutta arvostan raskasta sisältöä, enkä arkkitehtuurin ja ajan hengen kuvausta. Kun H.P. Lovecraft kirjoittaa, että "voi ei! Hirviöt olivat kamalimpia mitä kuvitella saattaa!" tulen kiukkuiseksi, koska joudun kusemaan housuihini täysin vapaaehtoisesti. Edes maailman multihuipentuvin tipitii kukkuu tööt ei voi ottaa lomaa omasta itsestään, ellei hän pääse jonnekin, mikä ei toimi hänen itsensä energioilla.

Jos järki-ihminen ei kykene nauttimaan "fotorealistisista fantasiaunista", tipitii taas totisesti ei niitä tarvitse. Hän voi maata lattialla, tuijottaa kelloa, nauttia siitä, kuinka hän osaa kokea ajan vaihtelevilla nopeuksilla - toisten unet olisivat vain lisää, lisää. En panikoi, jos Avatar floppaa vuonna, joka muistetaan toinen toistaan rahvaanomaisemmista megamenestyksistä (mainittujen ohella Ice Age 3 ja Transformers: Kaatuneiden kosto). Saatan itseasiassa olla helpottunut.

Jos se tietäisi tuntemattoman kuolemaa, ottaisinko miljoona euroa? Jos se tietäisi sademetsän tuhoutumista, tahtoisinko kirjallisuuden Nobel-palkinnon? Söisinkö härän sisäfilettä, jos saisin rakastella Winona Ryderia? En. Se, tahdonko fotorealistiset fantasiaunet jokaiseen leffateatteriin, on vastaava moraalinen ongelma. Mörkömimmikolumnissa selitin sen rajoittavan fantasia- ja sci-fielokuvien tarinoita, että pääasiallinen kohderyhmä eli miehet ajattelevat vain seksiä. Tätä totuutta voidaan tarkastella toisestakin näkökulmasta.

Avatarin "Smurffiina" (Neytiri, kuvassa) todistettavasti vetoaa yhdellä tavalla kolmesta kaikkiin panomiehiin, joiksi luokitellaan 90-98 prosenttia heteromiehistä. 1. Tasapainoiset panomiehet eivät pidä Smurffiinaa fotorealistisena tai haluttavana, joten Smurffiina on heille vain piirroshahmo. 2. Nörtähtävät panomiehet pitävät Smurffiinaa riittävän realistisena ja inhimillisenä, jotta he alkavat pohtia netissä, onko hänen pillunsa sininen sisäpuoleltakin. 3. Pornohiiret tuottavat ja kuluttavat piirustuksia ja Photoshop-muokkauksia, joissa Smurffiina harrastaa seksiä Avatarin kaikkien mies-, nais-, ihmis-, alien- ja eläinhahmojen kanssa käyttäen häntäänsä yllätyksettömästi.

Mitä enemmän fantasia ja sci-fi hallitsevat populäärikulttuuria, sitä enemmän panomiehiä siirtyy ryhmästä 1 ryhmään 2 ja ryhmästä 2 ryhmään 3. Poliittisesti aktiivisten kakkospanijoiden propagandaa löytyy meiltäkin ja etsivä löytää uutisia varsinaisten pornohiirien pioneereista, jotka kulkevat kaupungilla samassa Fox McCloud -rooliasussa, jossa he panevat puolisoaan Puuha-Nallea. Tähän on tultu vajaassa vuosisadassa.

Jos olisit innostunut pöksyttömistä Disney-ankoista maailmansotien aikaan, Hitler, Roosevelt ja Mannerheim olisivat liittoutuneet sinua vastaan. Sittemmin eksoottiset olennot on rinnastettu ihmisiin yhä kattavammilla tavoilla yhä laajemmalle yleisölle suunnatuissa tarinoissa. Se oli okei 70-luvulla, että romanttinen Robin Hood -animaatio toteutettiin ketuilla. Nykyään ihmiset ovat täysin turtuneita pikkutuhmiin juttuihin lastenelokuvissa, kuten härkää masturboivaan puhuvaan laiskiaiseen. Uskoisin, että vielä 90-luvulla paheksuntaa herättänyt Minerva Mink jättäisi järkyttämästä tämän päivän isiä ja äitejä.

Minerva on Animaaniset-hahmo, jonka kiimaiset, fallossymboleita pursuilevat lyhytelokuvat kertovat siitä, kuinka kaikki haluavat panna häntä. Hutsahtava minkki ei taatusti viettele tasapainoista panomiestä, mutta nyt puhutaan sukupolvista. Kun 90-luvun poika varttuu panomieheksi, hän voi joko myydä Animaaniset-DVD-boksin, tai olla myymättä. Jos hän myy, ok - mutta hänen tulevaa poikaansa yritetään nyrjäyttää moninkertaisesti realistisemmilla epäinhimillisyyksillä, kuten Avatar 3D:llä. Mikäli boksia ei myydä eikä panomies tyttöystävää löydä, Puuhamaa häämöttää jo horisontissa.

Tasapainoisimmatkaan panomiehet eivät pärjää henkisesti panematta. Kuten Slashfilmin Adam Quigley sanoi kommentoidessaan dokumenttia Zoo, joka kertoo miehestä, jonka antoi hevosen raiskata itsensä hengiltä, on lopulta helppo ymmärtää, miksi yksinäiset miehet, jotka eivät tule toimeen naisten kanssa, kiintyvät kohtalokkaan intohimoisesti johonkin vieraaseen ihmisen korvikkeeseen, joka heidän päänsisäisessä maailmassaan on juuri sitä, mitä he haluavat sen olevan. Puhun nyt siis yksinäisistä panomiehistä. Minä meinaan esimerkiksi olen selvästikin romanttinen, runollinen herrasmies, joka tietää mikä ero on lihalla ja savella ja joka tunsi viimeksi yksinäisyyttä joskus iäsyys, iäisyys sitten, eikä teoriassakaan lähtisi hoitamaan yksinäisyyttä monsterimimmeillä, joista uneksin korkeintaan syyntakeettomassa todellisuudesta irtaantuneessa tilassa terveellisesti vain vaihtelun vuoksi automaattisesta itsepetoksesta johtuen, pääasiallisen todellisuuden tiettyjä peruustotuuksia ymmärtäen - katsokaa, vaikka olen vuosia jauhanut Sheevasta, minulla on yhä Winonan leffoja:


Panomiesten täytyy aina päättää: panisinko, vai nauraisinko niille, jotka panisivat. Ellei esimerkiksi sitä selitetä, että ne oikeat, piirrossarjasta tutut smurffit ovat jakautumalla lisääntyviä viruksia ja Smurffiina yksinkertaisesti ladyboy, panomies-parat keksivät ihme teorioita, kuten että "Smurffiina taitaa olla kevytkenkäinen". Panomiehet eivät voi samanikaisesti myöntää, että Smurffiinalla on eroottista voimaa, ja julistaa, että hän ei ole pelkkä objekti. Erotiikka ei ole panojuttu, vaan osa lisääntymiskykyisten ja tuntevien olentojen uskottavuutta myös fantasiassa. Tätä ei voi selittää panomiehille, mutta sellaisiksi Luoja on panomiehet luonut.

Panomiesten tehtävä on siementää reagointikykyisiä kohteita ja täten fotorealistiset fantasiaunet ovat potentiaalisesti vaarallisin yksittäinen kulttuuri-ilmiö sitten Second Lifen. Huhun mukaan Avatarin käsikirjoituksen varhaisessa versiossa oli mukana jotain hieman erikoisempaa eroottista kanssakäymistä, mutta Cameron tekee fiksusti, jos hän jättää naurattamatta useimpia ja aiheuttamatta traumoja potentiaalisille pornohiirille - tipitiit kuvittelevat kyllä itse, mitä lopputekstien aikana tapahtuu. Tehtaillaan vain lisää Twilightin jatko-osia. Ne vievät naaraat kiimaan ja uroot antavat kaiken anteeksi nähdessään naaraan kiimassa ja niin me lisäännymme ja täytämme maan.