Tuorein sisältö

Peltonen buuttaa päänsä piirretyillä

Jari Tapani Peltonen

05.10.2009 klo 09.45 | Luettu: 20073 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen

Miyazaki - Disney
Tuijotin kesän natsipropagandaa ja homoleffoja kolumnien vuoksi, joten miksenpä kahlaisi läpi Hayao Miyazakin tuotantoa aikomuksena kunnioittaa mestaria animaation Ponyo rantakalliolla saapuessa teattereihin? Vaatii tiettyä harrastuneisuutta listata sata erinomaista animaatioelokuvaa, mutta kysyn kuitenkin: montako Miyazakin työtä itse kukin listalleen päästäisi? Vain viisi? Jopa kymmenen? Kokopitkät piirretyt ovat työteliäitä, harvempi ehtii ohjata kymmentä sellaista ja Miyazaki on laadun sanakirjaesimerkki. Ylistys on ansaittua. Mutta.

Vuotuinen syntymäpäiväni ajoittuu syyskuulle. Pääni tilttaa. Tarvitsen nautintoja buutatakseni aivoni ja aikaa kalibroidakseni ne uudelleen. Buuttausyritys: vedin lärvit katsoessani Hessu Hopon lyhytanimaatioita. Kalibrointi? Kinkkistä. Esimerkki pyhänä pitämästäni totuudesta: Hayao Miyazakilla on kaunis filosofia. Animaatiosta toiseen Miyazaki saarnaa hyvällä maulla luonnon harmonian ja tasa-arvoisen ihmisyyden puolesta, ja sotaa ja vääryyksiä, eli väärinkäsityksiä ja kapea-alaista ajattelua vastaan. Ainoastaan kriisin keskellä tuhahtelen näille ajatuksille. Kun stressi ja sairaalloisuus on deletoitu, on mukava mietiskellä perustotuuksia uudelleen ilman painolastia.

Valitettavasti minun piti kirjoittaa tämä hemmetin kolumni keskellä kriisiä. Yleensä tavoitteeni on selittää, mitä ajatuksia ja tunteita käsiteltävä aihe herättää minussa ja miksi. Jos lähinnä säälin itseäni, keikka vaikeutuu. Perustotuuksia?! Sana kuulostaa Peltosen keksimältä. Peltonen ei ole tunnettu objektiivisuudesta eikä ammattimaisuudesta, vaan itsekeskeisestä vaahtoamisesta, ovat lukijat kertoneet syksystä -03 alkaen. Asiakas on aina oikeassa. Mitä siis oikeasti haluaisin kirjoittaa? Suu vaahdossa? Subjektiivisesti? Lapsellisesti? Rehellisesti? Tahdon kirjoittaa, että Ponyo rantakalliolla perustuu Hans Christian Andersenin satuun Pieni merenneito. Se on suosikkisatujani, sen Disney-versio on suosikkielokuvani. Sitten tahdon kirjoittaa, että haista Miyazaki vittu.

Jos listaisin historian merkittävimmät henkilöt, Miyazaki on viiden kärjessä, mutta Walt Disney on edellä. Elokuvaohjaajat ovat erikoisia taiteilijoita, sillä he käyttävät siveltiminä muita taiteilijoita; Miyazaki on yksi parhaista. Walt on ainoa tuntemani taiteilija, joka käyttää siveltiminä elokuvaohjaajia. Walt ohjasi lyhytelokuvia, mutta ennen kaikkea hän oli bisnesmies, joka loi imperiumin, joka tuottaa satuja hänen kunniakseen. Tulen aina ja välittömästi haikealle mielelle nähdessäni satusedän itsensä jossain dokumentissa.

Kalenterissani luki: katso Disneyn DVD The Complete Goofy ja jatka Miyazakilla. Buuttaamisen sijasta Hessu palautti aivoni aiempaan palautuspisteeseen. Yleensäkin kun katson Disneyn lyhyitä animaatioita (X), en voi vastustaa kiusausta jatkaa lähipäivinä pitkillä mestariteoksilla. Hopon jälkeen Miyazaki ei yksinkertaisesti kiinnostanut minua, ei homo- ja natsipropagandan vertaa.

Miyazakin teokset antavat ensitreffeillä. Prinsessa Mononoken R1-DVD tuntui siltä, kuin olisin löytänyt kätketyn, sensuroidun mestariteoksen; kypsän animaation. Liikkuva linna ja Henkien kätkemä olivat unelmia. Porco Rosson ja Tuulen laakson Nausicaän näin kaksi kertaa ensimmäistä kertaa, koska näin ne myös isolta kankaalta. Muistaakseni useampi ensisilmäyksistä on liikuttanut kyyneliin saakka. Suhteiden vakiintuessa, olen yhä saanut nautintoa hippipropagandasta, huumorista ja visuaalisesta kekseliäisyydestä - mutta hetkinen, ei sivuuteta sitä saavutusta! Vaikka minulla on kivekset ja kahden päivän sänki, minä pidin näistä elokuvista niin paljon, että myönsin julkisesti itkeneeni!

Siis muistaakseni itkin. Muistan selkeämmin, kun kävin lapsena liikuttumassa Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä ja Viidakkokirjasta. Muistan kirkkaammin kuin eilisen, kun menin katsomaan Herkulesta 1997: rakastuin Laura Voutilaisen ääneen, salissa oli lähinnä kiljukauloja huoltajineen ja ilmeisen nipo perheenisä köhisi huvittavasti pikkutuhmille repliikeille ("Nymfit... Mä oon nimittäin nymfomaanikko"). Muistan täydellisesti, kun vastaavissa olosuhteissa 2002 yritin itkeä mahdollisimman vähän Lilo & Stitchille.

Vannon, että kirjoittaessani "...simman vähän Lilo & Stitchille..." silmäni alkoivat vuotaa. Lilo & Stitch on kuin E.T. tai Terminator 2 - mutta koskettava! Kahleisiin lyöty avaruusmörkö lässyttää lopussa (X): "Tämä on perheeni. Löysin sen... omin avuin. Se on pieni ja rikki, mutta silti hyvä". En voi vieläkään edes ajatella Stitchin perherepliikkejä ja pysyä kuivana, eikä Lilo & Stitch edes ole yksi lukuisista Disney-animaatioista, joista löydän itseni. Moisia en ole nähnyt moneen vuoteen, sillä monsuunisateiden iskiessä näkyvyys on nolla. Esimerkiksi, ole 17-vuotiaana henkisesti korkeintaan 13-vuotiaan tasolla, itke piirretyille
pari kertaa viikossa, opi miehen malleilta että oikeat miehet menevät armeijaan ja mene muiden lasten keskelle katsomaan kuinka Mulan teeskentelee olevansa mies pelastaakseen "perinnetietoisen" isänsä sodalta (X).

Tai sama toisin päin. Elokuvia, joihin samaistun, on satoja, tuhat. Voin samaistua melkein mihin vain; Dumboon, Ramboon. 80 % elokuvista, joista liikutun aina mielentilasta riippumatta, on Disneyn. Korkein olemassaoleva taidemuoto on Disneyn käsinpiirretyt musikaalit. Useampi elokuva-alan ihminen on selittänyt, että he rakastavat elokuvia, koska elokuvissa yhdistyvät kaikki taidemuodot. Ei. Kaikki yhdistyy Disneyn käsinpiirretyissä musikaaleissa. Mikä olennaisinta, taiteet ovat tasapainossa.

Näissä elokuvissa musiikki ei ainoastaan juhli kuvien ja tarinan merkitystä (X), musiikki on sitä, minkä ihmiset muistavat (X). Näissä elokuvissa näyttelijät näyttelevät malliksi ja joskus heidän suoritustensa päälle piirretään ja useammin taiteilijat piirtävät ilman mallia ja suoritukset kruunaa ääninäyttely. Taidetta on tarinankerrontakin ja nämä elokuvat poukkoilevat saumattomasti vakavista aiheista (X) törttöilyyn (X) ja psykedeliaan (X). Jyrkin siirtymä löytyy Mulanista. Sotilaat marssivat laulaen naisistaan. Sovinistinen musikaalinumero päättyy kuin seinään, kun partio saapuu hunnien polttamaan kylään (X). Kaikki on surmattu, lapset on surmattu, eikä tätä tarvitse sanoa: sotilaat eivät löydä kuin yksinäisen räsynuken lumesta. Kaiken voi tehdä oikein, sillisalaatinkin.

Disney kertoo satuja, jotka ovat syvästi totta. Miyazaki on tähän verrattuna omia aivopierujaan rakastava huru-ukko poliitikko propagandakoneisto. Miyazaki tahtoo omien sanojensa mukaan tarjota lapsille positiivisen maailmankuvan ja sitten hänellä on se lista muita asioita; pelastakaa puut, mutta lentäkää lentsikoilla, vaikka ne kaasuttaisikin. Yksi Disneyn periaatteista on hahmoihin panostaminen. Olen nähnyt Miyazakin teokset 2-6 kertaa, mutta kun yritän kylmiltään palauttaa mieleen hahmoja joita rakastan, muistan vain Totoron ja Liikkuvan linnan mummelit. Porco Rosso? Symppis siaksi. En ostaisi Porco Rosso -lakanaa, mutta omistan oheistuotteita, joissa esiintyy Kaunottaren & hirviön astiasto.

Surkea piirrosjälki ei ainakaan auta Miyazakia. Sitä ei unohda, että sana anime tarkoittaa alunperin puunaamoja poseeraamassa tuulisena päivänä. Miyazakin Studio Ghibli edustaa japanilaista huippuosaamista, tiimillä mielikuvitus lentää, mutta heidänkin liikkuvat hahmonsa jökkivät usein kuin hittipeli vanhalla PC:llä ja huulisynkka on sitä mitä Kermitillä ja miss Piggyllä. Olen katsonut huomattavan pitkiä osioita eri tekijöiden animaatioista kuva kerrallaan ja paitsi bongannut erikoisuuksia, myös oppinut lisää tiettyjen hahmojen - Disney-hahmojen - persoonallisuuksista. Disneyllä piirretään yhtä hienovaraisia ja kummallisia ilmeitä kuin oikeat näyttelijät harrastavat ilmeisesti vain siksi, että tämä vaikuttaisi alitajuntaan. Jos jotkut hahmot muistuttavat toisiaan (Ariel, Belle, Jasmine), ovat he persoonallisuuksia kiitos varsinaisen suorituksen kynän ja mikrofonin takana. Miyazakin elokuvissa jokainen ihmishahmo on suuta aukova pokémon-kouluttaja, jolla on vain erilainen pipo tai peruukki. Hattivatti nuuskupilli.

Hai kinkajou hentai!
STFU!
Disney ei onnistu aina. Silloinkin kun studio on terässä, homma saattaa mennä puihin jo idean asteella.

Perusasiat pysyvät perusasioina. Aarresaaren tieteistööttiversiossa Aarreplaneetta elämyksellistä on jo se, kuinka ilmeikäs, sympaattinen ja moniulotteinen roisto John Silver on kaiken roskan kuten tietokoneanimaation keskelläkin (X). Tähän ei Miyazaki pysty. Miyazakin käsitys moniulotteisuudesta on se, että joka toinen nyrkki peräsuolessa -muppetti muuttaa kirjaimellisesti muotoaan satunnaisista syistä ja taas lennetään. Hirohito laputa puhkufagotti.

Olen jo arvostellut "Miyazakin Pienen merenneidon". Tiivistettäköön tässä, että suhteellisesti ajatellen Ponyo rantakalliolla on hevonjöötiä, joka kiertää kaukaa alkuperäisen sadun kaiken sisällön, toisin kuin Disney-versio, joka tulkitsee. Miyazakin versio toimii toki pimpelipom-löin-pääni-hippihuumeissa-liirumlaarumina, mutta monet muut Japanin tuotteet kuten Paprika toimivat paremmin. Disney-versio toimii ihan miten vaan, kuten vuosi sitten selitin. Toisinaan väitetään, että Disney harhautuu aiheesta yrittäessään tarjota kaikille ikäryhmille jotakin. Käyttääksemme Pientä merenneitoa esimerkkinä, kohtaukset joissa Sebastian-rapu riitelee kaloja suolestavan ja silpovan kokin kanssa nousevat ensimmäisinä esille, jos professori yrittää selittää, miksi tämä ei ole täyttä parhautta aikuiselle. Monissa Disney-animaatioissa on rytmihäiriöitä. Monissa ei. Jos katsoja ei pidä erilaisista ja ristiriitaisista asioista päällekkäin, vika on katsojassa. Nauroin Sebastianille lapsena, nauroin toissapäivänä ja olen kasvissyöjä. Disney ja kuten lelukolumnissa vihjasin, He-Man ovat tapoja buutata päänsä perustotuuksilla lapsena ja aikuisena. Miyazaki lähinnä hourailee hippifantasioitaan, joita lapset eivät ymmärrä ja joita aikuiset ymmärtävät ennestäänkin, kunhan ovat katsoneet lapsena Disneytä ja kehittäneet sielun, jonka määritelmä on se, että tykkää Disneystä. Ananasakäämä delirium talipulu tinkeliharava.


V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< Roccat Valo... GNT-messut 2009... >
Keskustele aiheesta

Keskustelut (10 viestiä)

Heke32

Rekisteröitynyt 24.06.2008

05.10.2009 klo 11.31

Erinomaista tekstiä. Tuli himo mulkata vanhoja Disney-pätkiä. :D
lainaa
Arcane

Moderaattori

Rekisteröitynyt 10.04.2007

05.10.2009 klo 12.41

Vain yksi Mortal Kombat -kuva? Peltonen, alat lipsua.
lainaa
Wilsu

Rekisteröitynyt 11.04.2007

05.10.2009 klo 14.42

Jooh hieno teksti. Muutama todella napakka heitto jotka saivat mukavasti nauramaan. Mainio työpäivän piristys =).
lainaa
Sihi

Rekisteröitynyt 04.07.2007

05.10.2009 klo 15.09 1 tykkää tästä

Teksti on ihan kivaa taasen, mutta olen kyllä harvinaisen monen asian kanssa erimieltä. Disney-leffat on minusta (ainakin usea niistä) hyvinkin kaavamaisia. Hyvä vs. paha + joku barbin näköinen damsel in distress = jotain muka jännää. Ja yleensäkin se Disneyn iänikuinen hyvä vs. paha-asetelma on niin nähty, vielä kun se on aina sen 100% varmaa että kumpi puoli siinä nyt voittaa. Päähahmot on aina samanlaisia, eläinhahmot on aina samanlaisia, pääosanaikkoset ja rinsessat on aina samanlaisia ja pahikset on aina samanlaisia. Hieman kärjistäen toki. Disneyn leffoissa hyvä ja paha on aivan liian mustavalkoista. Tässä juuri mm. Miyazaki vie minusta selvän voiton. Miyazakin leffoissa ei välttämättä ole edes mitään hyvän ja pahan asetelmaa ja vaikka hänen elokuvissaan jotkin osapuolet olisivat vastakkain, niin siltikään sitä ei väännetä kaikille rautalangasta että kuinka tuo onkaan ihan hirveä täti/setä. Miyazakille myös erityisplussaa siitä, ettei hänen leffoissaan ole inhottavia ja kiusallisia musikaalinumeroita. :D
lainaa
Marq

Moderaattori

Rekisteröitynyt 25.01.2008

05.10.2009 klo 20.20

Kun teollistamiseen kerran päästiin, niin viimeiset vuosikymmenet Disney-leffoissa on päähenkilöllä aina ollut karvainen pikkukaveri tmv., joka jossain kohtauksessa takuuvarmasti lohduttaa surullista sankaria. Ja tämä karvavekkuli on tietysti lasten suosikki ja päätyy tuhansiksi oheistuotteeksi, ennen kuin ehtii Donaldia sanoa. Sitten keksivät näitä vielä itse omahyväisesti tituleerata "Disney-klassikoiksi", oli sitten millainen liukuhihnatekele hyvänsä.
lainaa
Dekonega

Rekisteröitynyt 28.07.2009

05.10.2009 klo 20.50

Olin pettynyt tämän luettuani. Peltonen yliarvostaa ilmeisesti Disneyn tuotantoa vähän liikaa...

Ja "Anime" on japanin kieleen ranskasta lainattu sana. Ei sotketa sitä 1700-luvun lopulta tulevaan sanaan "Manga" joka kirjaimellisesti tarkoittaa "sutaistuja kuvia". Minua ärsytti, että Peltonen sotki "Manga" sanan sanaan "Hanga". Vaikka ei mitenkään tosi mielellä oltaisikaan liikkeellä niin vähän tarkkuutta, kiitos. :)

Ja Peltosen pitäisi tehdä jonain päivänä syöksy "aikuiseen" animaatioon... tai sitten ihan vain vertailla sankarini Hideaki Annon tuotantoa aiheeseen X. :)
lainaa
Belew

05.10.2009 klo 22.46 1 tykkää tästä

Juu, nyt tuli vastaan ensimmäinen kerta kun olen Peltosen kanssa eri mieltä, täytyypä tässä jotain siis sepustaa :)

Monet Disney-leffat ovat minulle hemmetin rakkaita, mutta IMO Miyazaki pieksee Disneyn. Se että Ghiblin leffoissa ei ole ikinä selvää hyvää ja pahaa on aina vedonnut minuun, enkä ikinä uskoisi että Disney tekisi jotakin esim. "Tulikärpästen haudan" tapaista (vaikkei se Miyazakin leffa olekaan). Pixarin leffoista esim. Walle ja Rottatouille olivat mielestäni enemmänkin Miyazakia kuin Disneytä, niistä tykkäsin kovasti. Oma suosikkini Disney-leffoista ovat Fantasia, Mulan ja Pinokkio.

Lainaan nyt Miyazakia itseään: "Teknisesti Disneyn leffat ovat huippuluokkaa, mutta kun niissä kuvataan ihmisolentoa ja hänen tunteitaan, ovat ne todella väärennettyjä."

Mutta, makuasiat ovat makuasioita. Niin Mulan kuin Totoro saavat minut kyyneliin, pidän äärettömästi molemmista leffoista, mutta yleisesti Miyazakin leffat iskevät paljon Disneyn filmejä kovempaa ja herättävät ainakin minussa enemmän ajatuksia.
lainaa
Jari-Pee

Moderaattori

Rekisteröitynyt 30.03.2007

06.10.2009 klo 09.39

Belew kirjoitti:
Lainaan nyt Miyazakia itseään: "Teknisesti Disneyn leffat ovat huippuluokkaa, mutta kun niissä kuvataan ihmisolentoa ja hänen tunteitaan, ovat ne todella väärennettyjä."


Miyazaki on aina oikeassa, joten tulkitsen, että ihmisolennolla tarkoitetaan tässä yhteydessä keskiarvoa keskinkertaisesta keskiluokkaisesta keskitien kulkijasta. Yksi syy, miksi pidän Liikkuvasta linnasta enemmän kuin moni muu Miyazakin ystävä, on se, että päähenkilöllä on oikeita ongelmia ikään kuin hän olisi Disney-hahmo! Kaikkein vähiten pidän Kikin lähettipalvelusta, koska haukotus, siinä ei väärennetä oikeaa elämää sitten yhtään.
lainaa
Latetsy

Rekisteröitynyt 05.10.2009

08.10.2009 klo 15.47 1 tykkää tästä

Antaisin itse kyllä pisteet Miyazakille. Miyazakin elokuvissa on vain niin uskomaton tunnelma, ettei disneyn elokuvat vain vedä vertoja. Disneyn elokuvat on myös mielestäni suunnattu paljon nuoremmalle katsojakunnalle kun Miyazakin elokuvat.

Jokseenkin tuntuu myös, että amerikkalaiset nykyanimaatiot on tehty henkilöille joiden älykkyysosamäärä ei ylitä sitä kuuluisaa kengännumeroa! Kaikki pitää vääntää niiiiiin rautalangasta ja huumori on aina sitä, että pieni karvainen kamu kaatuu puun oksaan hihihihi.
lainaa
alex

08.11.2009 klo 23.22

Kaunotar ja Kulkuri on vitun hyvä leffa vois katto sen taas kun VHSssän omistan _O
lainaa

www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova