Naputtelin melkein valmiiksi eräänlaisen suvaitsevaisuuskolumnin, mutta sitten hoksasin, että natsien, rasistien ja muiden junttien elokuvamakua on ajankohtaisempaa puolustaa ensi kuussa, kun Quentin Tarantinon natsileffan Kunniattomat paskiaiset ensi-ilta on lähempänä.

Heinäkuu tuntui jotenkin homolta jo ennen kuin menin edistämään asiaa. DVD:lle saapui ihmisoikeusdraama Milk, eli viimeinen enemmän kuin kaksi (8) Oscar-ehdokkuutta kerännyt leffa vuodelta 2008, jota en ollut päässyt arvostelemaan. Tein myös huomion, että toisessa uutuudessa Nick & Norah - loputon soittolista homoseksuaaleja sivuhahmoja käytetään erityisen hyvällä maulla.

Ja teattereihin saapui Sacha Baron Cohenin härskinhomo valedokumentti Brüno. Nauroin niin että happi loppui. Tämä sai minut miettimään yhtä asiaa. En tiedä onko homompaa komediaa tehty, mutta tiedän, että harvempi tosielämän homo on kuin Brüno. Jos Brüno on äärimmäistä liioittelua, mitä on kaikki muu? Osaisinko suositella mitään henkilölle, joka tahtoo nähdä homokomedian ilman kuntopyörällä operoitavaa dildoa?

Lonkalta vastaus oli "en". En, vaikka harrastan vähemmistöjä: satueläimiä ja nyrjähtäneitä filosofeja. Ongelmaksi muodostui se, etten suostunut olemaan sitä mieltä, että homo on sama juttu kuin mekkomies. Niin sanotussa homokomediassa Kiitos kaikesta Wong Foo, parhain terveisin, Julie Newmar mekkomiehet erotellaan toisistaan: "kun hetero pukeutuu mekkoon, hän on transvestiitti, kun nainen on vangittu miehen vartaloon, hän on transsukupuolinen, ja kun homomiehellä on liikaa tyylitajua yhdelle sukupuolelle, hän on drag queen". Söpöä, kun tämä tulee naiseksi pukeutuneen toimintakukko Wesley Snipesin suusta. Mutta miksi kaikkien hyvien "homokomedioiden" päähenkilöt ovat "muotitietoisia"? Wong Foon kolmesta homppelista vain John Leguizamon Chi Chi vihjailee haluavansa myös ihmissuhteita ja... seksiä? OMG! Siis vaikka hän on homo!

On helppo luetella hyviä komedioita, joissa pukeudutaan ristiin ja mainitaan homous. Vaan enpä tiedä, onko esimerkiksi Piukat paikat homokomedia, vaikka se päättyykin tiettyyn legendaariseen repliikkiin. Usein mainostamassani draamakomediassa Aamiainen Plutolla päähenkilö (Cillian Murphy) on tyttömäinen homomies, joka pukeutuu alati naisellisemmin, muttei muistaakseni edes suutele miehiä. The Birdcage – lainahöyhenissä kertoo homosta (Nathan Lane), joka esiintyy naisena huijatakseen partnerinsa (Robin Williams) pojan vanhempia. Sukupuolenvaihdosmusikaali Hedwig and the Angry Inch vihjailee, että saksittu päähenkilö on oikeasti homomies. Priscilla – aavikon kuningatar esittää drag queenit (Hugo Weaving, Guy Pierce) ja transsukupuolisen (sänkinen Malcolm McDowell) uskottavina ihmisinä. The Rocky Horror Picture Show'ssa korsetti ja sukkanauhat symboloivat yleisesti (seksuaalista) vapautumista. Etsivä löytää nämä hamehassuttelut Anttilastakin; sivuutan lajityypin, enkä paneudu vastaavaan korealaiseen mykkään mustavalkotarjontaan (vaikka voisin!).

Tahdon paneutua perushomoihin komedioihin. Hinaajia! Lepakoita! Ei mitään turhan eksoottista. Olen nähnyt pari hirveän huonoa. Missä ovat ne hauskat? Minulla on kaappi, jossa pitäisi olla monipuolista matskua, enkä löytänyt sieltä sen kummempaa koomista perushomoutta kuin pieniä sivurooleja ja -juonia ja epäilyttävää kamaa kuten musikaaleja ja jotain sellaista kuin Kesäyön unelma (kimallusta, runoilua, katseita könsikkäiden välillä, Calista Flockhartilla ei ole tissejä). Olenko edes nähnyt komediaa, joka kertoo homoista ja on hauska? En? Kahdeksan Oscarin Cabaret ja Kevin Smithin Amyn jäljillä ovat hupaisia, vaan kummassakaan ei venytä kuin perus-bi-seksuaalisuuteen asti.

Jos Smith haluaisi, hänellä olisi munaa ja kykyä tehdä hauska perushomo komedia. Smith tapaa kirjoittaa tavallista laajempia homokohtauksia siksi, että hänen veljensä on homo, joka on homomateriaalin puutetta valitellut. Tämä on mielestäni erinomainen vertauskuva. Homot ovat kuin... sisaruksia, jotka ovat tervetulleita kyläilemään, mutta eivät asumaan. Tai toisin sanoen: "Ne on ihan okei, kunhan ei tuu mua lääppiin".

Homokomedioiden vähyydelle on syitä, ja yksi syy on ihan selkeä suosikkini. Perustotuus: homous on kaikkien mielestä hilpeää. Homoille nauretaan ja kaikki heterot leikkivät homoja mukaanlaskien äitini. Ihmiset kuitenkin tahtovat niin kiihkeästi tuoda karjamerkintänsä kaikkien tietouteen, ettei homoutta nähdä yhtä turvallisena aiheena komedioille kuin muita kulttuurieroja, rotujen välisiä jännitteitä, miesten ja naisten riitoja, sen sellaista. Ihminen voi todistaa olevansa suomalainen valkoinen mies, ja jopa sen, ettei hän käytä korkokenkiä. Ihminen ei voi mitenkään todistaa, etteikö hän olisi homo. Ihminen voi yrittää: onko kukaan läheisesi heittänyt hurttia huumoria ennen Brünon katsomista, tai selittänyt kovasti, kuinka kyseessä on leffa Boratin tekijöiltä? Olen vähän kuullut, että tämä on vallitseva kulttuuri-ilmapiiri. Mutta on olemassa parempikin ajankohtainen esimerkki yleisestä vaivaantuneisuudesta.

Jim Carrey on aikamme suosituimpia koomikoita. Yes Man oli iso hitti vuodenvaihteessa. Carreyn tuleva komedia I Love You Phillip Morris on ennakkotietojen mukaan omaperäinen ja varsin hauska. Carrey näyttelee hullua homoa, joka karkailee vankilasta päästäkseen pusuttelemaan Ewan McGregorin tulkitsemaa herra Morrisia. I Love You Phillip Morris on löytänyt levittäjän myös Yhdysvalloissa. Mutta se oli vaikeaa. Ja sensuuria tarvittiin. Ei kommentteja.



Etsivä löytää noin mitä tahansa pienten elokuvien merestä. Minulla ei valitettavasti ole resursseja sijoittaa satoja euroja random-homoiluun. Katsoin kuitenkin muutamia elokuvia mahdollisuuksien rajoissa.

Yllätyksettömästi loistavin löytö oli draamakomedia, jossa ei ole enempää komediaa kuin oikeassakaan elämässä. Cachorro (eng. Bear Cub) kertoo sisarenpoikansa hoitoon saavasta hammaslääkäristä, joka on kontiopiireissä hengaileva homo. Tämä teos yhdistää kansaa! Kun minä sanon, että kaksi vanhaa läskiä karvaista miestä ähkimässä lähetyssaarnaaja-asennossa on kiehtovaa kuin norsujen herkkä hetki televisiossa, suurin osa sekä heteroista että homoista huutaa "no hyi saatana" nähtyään tämän sielunsa silmin. Yleisesti ottaen Cachorro on ajatuksella rakennettu tuoreentuntuinen draama, jonka luonteva näyttely liikuttaa. Suosittelen espanjalaisleffaa varauksetta - mutta niin suosittelen myös Pedro Almodóvarin elämäntyötä ja Fucking Åmålia, eivätkä nämäkään mitään naurupommeja ole.

Draamakomedia Chutney Popcorn on korostetummin koominen. Joskus leffa oikeastikin naurattaa. Tarinassa pulska amerikkalainen hindutyttö päättää vuokrata kohtunsa hedelmättömälle siskolleen, mikä mutkistaa sekä tytön omaa lesbosuhdetta että siskon avioliittoa. Draama ja komedia yhdistyvät muun muassa vaivaantuneessa kohtauksessa, jossa tyttöystäväänsä spermaa pumpanneelle lesbolle vihjaistaan, että orgasmi edistää hedelmöittymisen mahdollisuutta. Paha kyllä -99 tehtailtu teos näyttää 70/80-luvun tv-elokuvalta. Kuvaus on vähän sinnepäin, leikkaus ja rytmitys ovat kammottavasti pielessä. Useimmat vähemmistöleffat ovat juuri tätä.

Parempaa kuin suklaata ja Häivähdys pinkkiä ovat teknisesti asiallisia hömppäkomedioita. Pirteän lesbotytön ympärille rakentuva ensiksi mainittu on oikein kivaa, vähän tylsää, hieman typerää katseltavaa. Kieltämättä hassu ja romanttinen ja eroottinenkin pätkä on samalla näitä suvaitsevaisuusspektaakkeleita, joilla on suurempi tarve käydä läpi skenen kliseet kuin kertoa tarina, missä jopa Chutney Popcorn onnistuu. Häivähdys pinkkiä, joka kertoo muslimihomon kaapistatulosta, on keino vaipua koomaan. Käsikirjoitus on hirveä: päähenkilön suojelusenkelinä toimii ilman järkevää syytä ontuvasti näytelty Gary Grantin haamu, mikä tekee tekeleestä viittä vaille katsomiskelvottoman.

Ja sitten jo eksynkin alkuperäisesta tavoitteesta. Mainitut leffat yrittävät edustaa sitä parempaa makua. Jos joku nauroi nimenomaan Brünon kuntopyörädildolle... ei ole syytä, miksei hän haluaisi nähdä sitäkin, kun poika saa peniksen silmäänsä yritettyään vahingossa ottaa suihin isältään. Another Gay Movie pieksee laadullaan kotimaisen homoeepoksen Kummeli Alivuokralainen. Kohteliaisuus tämäkin. Kyseessä on surkea, surkea tekele, mutta ei niin tyylipuhtaasti kuin useimmat Movie Moviet ovat. Pari ylilyöntiä huvittaa väkisinkin. Räyhäävä rekkalesbo on hupsu hahmo ja yksi pojista tuntuisi olevan aidosti niin neiti (androgyyni), että ns. homokäytös tuntuu sympaattiselta liioitellun kliseisenäkin. Toisaalta paska lentää ja tarina on kopioitu vaivaannuttavan suoraan American Piesta.

Another Gay Movie on ratkaisevasti rajumpaa shittiä kuin Brüno. Jos tämäkään ei riitä - testaa ihmeessä taiteensietokykyäsi Hedwigin ohjaajan teoksella Shortbus, joka on paitsi mielenkiintoinen kokeellinen taidekomedia, myös homo- ja heteropornoa; ihan sitä itseään. Katsottuani kaikkiaan 12 täysiveristä homoleffaa ja muuta pientä 19 päivän sisällä, uskoisin osaavani suositella vähintäänkin hymyilyttäviä homokomedioita erityyppisistä elokuvista pitäville henkilöille. Taidan onnitella itseäni, miedosti. Tunnen tarvitsevani halauksen, tai viinaa sovinistibaarissa; lukijalla varmasti on mielessä omat suosituksensa.