PC on tullut koteihin jo vuosia sitten, mutta pysyttäytynyt toistaiseksi enimmäkseen työhuoneen puolella. Televisio taas on vähän kerrassaan kehittynyt lähemmäksi tietokoneen näyttölaitetta: kurjasta 720x576 kuvapisteen lomitetusta välkkynäytöstä on päästy jo suuriin tarkkuuksiin, päivän sana on FullHD eli 1920x1080 lomittamattomana. Alkaakin tuntua luonnolliselta, että huipputason telkkarista tai videotykistä katsellaan myös tietokoneen kuvaa.

Pelkän web-selailun lisäksi tietokone olohuoneessa on muutenkin houkutteleva konsepti. Jo parin vuoden ikäinen, melko edukas rauta jaksaa skaalata DVD-levyt täyteen tarkkuuteen, digi-tv -kortilla loota käy tallentavasta digiboksista, eikä sovi unohtaa pelaamistakaan. Konsolipelien eräs valtti on ollut iso näyttöruutu, mikä lisää tunnelmaa tuntuvasti. Samoin jos kotiteatterista löytyy kunnon kaiuttimet, on mukava tökkäistä PC:n äänet niihin kiinni ja nauttia surround-toistosta peleissä sekä mp3-kokoelmasta kunnon ämyreiden kautta. Jopa liittäminen on varsin yksinkertaista: ikään kuin hetkellisenä järjen valona tässä standardiviidakossa voi DVI-liitäntäisen näytönohjaimen liittää HDMI:llä televisioon parin kympin hintaisella kaapelilla. Äänikortit taas ovat jo pitkään osanneet antaa ulos vahvistimen syömää SPDIF-signaalia.

Samoin mikäli HD-DVD:n ja Blu-Rayn välinen formaattisota jatkuu vielä pitkään, kannattaa harkita mahdollisuutta ostaa tietokoneeseen comboasema, joka lukee molempia muotoja - tai vaikka asemat molemmille levytyypeille. Jos kone on jo hankittuna, hinta on verrattomasti edullisempi kuin itsenäinen soitin, PS3 tai Xbox 360 ja ulkoinen asema. Tässä kannattaa kuitenkin huomioida, että koneen näytönohjain tukee levytyyppien kopiosuojausta.



Ensimmäinen ilmeinen ongelma on se, että keskimääräinen PC on joko suuri, ruma tai molempia. AV-laitteita on muotoiltu tosissaan viimeiset 40 vuotta niin, että ne sopivat mahdollisimman moneen eri ympäristöön, kun taas tietokoneen ostaja sai vielä viime vuosikymmenellä valita lähinnä erilaisista kermanvärisistä torneista. Kehitys on kulkenut vauhdilla, mutta vieläkään valtaosa kotitietokoneista ei voittaisi mitään kauneuskilpailuja.

Kotiteatteri-PC:n rakentajalla on siis edessään valinta. Lähteäkö täysin utilitaristiselle linjalle, eli halvinta rautaa kehiin ulkonäöstä välittämättä, vai yrittääkö löytää jotakin somempaa ja paremmin olkkariin sopivaa, jolloin hinta nousee suhteessa. Saatavana on sekä erityisiä HTPC-koteloita, joista parhaat muistuttavat kokoluokaltaan videonauhuria, että erityisen pieniä emolevyjä, jotka saa ujutettua melkein mihin koteloon tahansa.

Shuttle on kotiteatterin kanssa melkein kotonaan. Perfektionisti vaihtaisi kauniimman DVD- ja levyaseman.

Itse päädyin asiassa kompromissiin, jonka nimi oli Shuttle PC. Syitä oli kaksi: ensinnäkin HTPC-emolevyt ja -kotelot ovat kalliita, eikä niiden integroiduissa näytönohjaimissa tahdo riittää potkua peleihin. Toinen, tärkeämpi syy oli, että sain Shuttle-rungon ilmaiseksi käyttööni, kun siitä oli sukulaisneidillä kärähtänyt prosessori. 2,4 GHz Celeron, 512 megaa muistia ja integroitu GeForce 4 MX eivät olleet mitään tehorautaa, mutta emolevyllä oli vapaa muistikanta, AGP-paikka ja prosessorille Socket 478, joten laajennusmahdollisuuksia oli.



Koska tarkoitus oli, että kone osaisi purkaa videota 1080p-resoluutiolla ja pyörittää pelejä tarkkuudella, joka ei näytä äärettömän rumalta 55" Sony KDS-55A2000 -taustaprojektion ruudulla, oli selvää, että vanha Selleri tarvitsee hormoniruiskeen. Netistä löytyi 2,8 GHz:n Pentium 4 -prosessori, joka on toiseksi tehokkain emolevyyn sopiva kivi (paras olisi likimain mahdoton löydettävä, eli 3,06 GHz Northwood HyperThreadingilla ja 533 MHz FSB:llä - saa tarjota, jos jollain on ylimääräisenä). Muistin tuplasin gigaan ja näytönohjaimeksi valitsin MSI:n AGP-väyläisen, passiivijäähdytetyn GeForce 7600GS:n. HDCP-kopiosuojausta tukevia ohjaimia ei ollut AGP:hen tarjolla ainakaan suoraan hyllystä. Langattoman näppäimistön ja hiiren nappasin Labtecin valikoimasta, mutta ainakaan tätä halvinta settiä en voi käyttökokemusten perusteella suositella. Kantama ei riitä ja rotta syö paristoja rotan lailla.

Iso tuuletin peittää melkein koko takapaneelin, mutta pitää koneen viileänä ja hiljaisena.

Heatpipe-jäähdytyksellä varustettu Shuttle on kohtuullisen hiljainen kotelo, mutta jälleen kerran vain PC-mittarilla. Olohuoneessa sen ääni olisi käynyt korviin, joten muutokset olivat tarpeen. Tilasin Only4pro.com:ista erittäin hiljaisen 120 mm tuulettimen ja muunnospalikan, joka suurensi alkuperäisen 80 mm tuuletinpaikan suuremmaksi. Tötterö ei ole erityisen esteettinen, mutta toimii, eikä kotiteatterin takaosa muutenkaan ole johtosotkuineen mikään näyttelyalue. Saman tien vaihdoin virtalähteenkin tuulettimen hiljaisempaan.

Käyttöjärjestelmän valintaa helpotti taas se, että omistin jo yhden ylimääräisen lisenssin ennestään, joten koneeseen asennettiin Windows XP. Puhtaasti mediakäyttöön Linux olisi ollut kenties parempi vaihtoehto, mutta pelaamisen tarve kallisti vaa'an Windowsiin (monta vuotta Linuxia aktiivisesti käyttäneenä kun tunnustan, että ei-natiivipelien pelaaminen on enemmän tai vähemmän arpapeliä). Dualboot taas olisi ollut turhaa, kun Windowsilla saa pääosin hoidettua samat asiat - vaikka mplayerin voittanutta ei olekaan, mitä mediasoittimiin tulee. Jos jostain vielä onnistuu Windowsin Media Center -versiota saamaan käsiinsä, se lienee optimaalisin.

WoWiakin on kiva patch... eikun pelata olkkarissa.

Vaikka rakentelinkin laitteen enimmäkseen ajankuluksi, Home Theatre PC on osoittanut olevansa yllättävän kiva vempele. Olen jakanut Linux-koneellani olevat mp3:t, valokuvat ja videot Samballa verkkoon, joten melko pienellä 80 Gt kovalevyllä varustettu Shuttle saa käyttöönsä koko yli 500 Gt mediapankkini. On hiukan eri juttu katsella lomakuvia huipputason telkkarista kuin tihrustaa niitä pieneltä näytöltä vieri vieressä. Lisähyötyä saan itse siitä, että omistan Topfield-merkkisen digiboksin, josta saa tallennetut ohjelmat ulos USB2-liitännän kautta. Käytännössä siis imaisen Toppyn Windows-ohjelmistolla nauhoitukset talteen HTPC:lle, pakkaan ne vähän pienemmäksi ja siirrän verkon yli Linux-koneelle, josta niitä voi sitten toistaa myöhemmin, ilman pelkoa digiboksin 160 Gt:n kiintolevyn loppumisesta.

Bring back the only demo art. Valot pois ja tunnelma on kuin Assemblyillä.

Pelitkin toimivat. Rauhalliset rakentelut kuten Settlers II Anniversary, The Sims lisäosineen ja selainpeli Travian ovat erinomaisia sohvalla pelattuina. WoW onnistuu sekin, tosin hyötyisi paremmasta hiirestä (MIKSI piti säästää ja ostaa halvin, miksi?). Kone jaksaa pyörittää useimmissa peleissä erinomaisesti tarkkuutta 1024x768, toiset tukevat jopa HDTV-resoluutiota 1280x720. Lisäarvoa itselleni on tarjonnut myös mahdollisuus katsella viime vuosien Windows-demotarjontaa, joka on Linux-käyttäjältä mennyt pitkälti ohi. Kunnon ruudulta tunnelma on parhaimmillaan kuin olisi paikan päällä partyilla.

HTPC on kelpo keino hyödyntää rautaa, joka ei ehkä enää kelpaa tiukimpaan pelaamiseen, mutta palvelee mainiosti casual-käytössä. Edellisenkin sukupolven näytönohjaimet jaksavat hienosti puskea ulos uusimpien televisioiden vaatimia tarkkuuksia, ja videon purkuun kelpaa vielä muukin kuin ylikellotettu Core 2 Duo.