Kuten kaikki tietävät, elokuvien pahoilla hahmoilla on muutakin merkitystä, kuin että sankari näyttää sankarillisemmalta sellaisen räjäytettyään. Äitinikin saippuaoopperoiden ja Frederikin ystävänä ihastui siihen, kuinka kammottavan viihdyttävä Heath Ledger on Jokerina, ja leffoja vakavissaan katsoville on olemassa näitä There Will Be Bloodeja ja Kummisetiä, jotka tekevät kelvottomien ihmisyksilöiden kohtaloista kiehtovaa draamaa. Huomatakseni eräs kauhuleffojen suurkuluttajien ominaisuuksista on kyky samaistua todella pahoihin herra pahaherroihin, jopa kannustaa heitä. Kauhufanit ovat kaikkien kokemusteni perusteella keskivertoa sielukkaampaa ja mukavampaa väkeä, toisin kuin kauhua kauhistelevat kukkahattutädit. Tänään koetan selittää, miksei siinä ole ristiriitaa, että hyvä, lämmin, hellä ihminen samaistuu tunteettomaan sarjamurhaajaan.

Tunteet ovat monimutkainen juttu. Niitä voi tiettyyn pisteeseen saakka hallita taiteella. Elokuvat sopivat tarkoitukseen mainiosti, koska 1-3 tuntia on pitkä, vaan ei raskas aika heittäytyä jonkin vietäväksi. Yksi tunne, joka useimmiten pitäisi vain purkaa, on viha. Vihan voi purkaa kaunis nyyhkyleffa, tai hikileffa tyyliin Rambo. Ne meistä, jotka osaavat syleillä sisäistä siimestään, arvostavat myös kieroutunutta symboliikkaa. Otetaan helposti ymmärrettävä, ajankohtainen esimerkki:

Allekirjoittanut ei osaa kuin kirjoittaa. Vihaa syntyy väistämättä, mikäli lukijani reagoivat negatiivisesti johonkin sellaiseen, jonka olen kirjoittanut niin hyvin, kuin osaan. Ainoa järkevä tapa käsitellä tilannetta on myöntää olevansa väärässä, koska teksti on kirjoitettu lukijaa varten. Tämä ei kuitenkaan pura vihaa, joka on tunne, eikä ajatus. Ennen virheidensä myöntämistä on nautinnollista purkaa tunnetason paineet katselemalla Anthony Hopkinsia tulkitsemassa sivistynyttä, huippuälykästä ja itse itsensä ihmiskunnan roskaväen yläpuolelle nostanutta Hannibal Lecteriä, joka leikkaisi lukutaidottomilta imbesilleiltä kallot auki ja paranneltuaan huomattavasti heidän makuaan, pystyisi viimeinkin sisäistämään heidän aivoituksensa (huhu hähä häh hää!).

Lukijoidensa jauhaminen makkaraksi kahden tunnin yksityisessä fantasiassa ei ole sairasta, ei tässä sairaassa maailmassa. Luvassa esimerkki numero kaksi. Eikö ole sairaampaa jo se, että aidot, vankilassa istuvat murhamiehet saavat ihailijapostia naisilta, joiden ylä- tai alapää ei toimi kuten pitäisi? Tai sama käänteisesti: eikö ole kieroutuneempaa sekin, kuinka jyrkästi moni tavallinen tallaaja tuomitsee nekin sieluparat, jotka kenties ovat hairahtuneet rötöksiin vain kerran ja tuomionsa jo kärsineet? Rötösherrojen rakastelijat ja tekopyhät jeesustelijat voisi minun puolestani sulkea kellariin, jossa heille kerrottaisiin, että ainoa keino selvitä hengissä on sahata joku kilpakumppaneista kahtia - siinähän sitten nähtäisiin, miten moraali loistaa ja vieläkö verenroiskeet saavat alapään kostumaan (buhu ha ha ha haa!).

Jos et fantasioi tällaisesta, et varmaan myöskään tykkää elokuvasarjasta Saw. Tobin Bellin tulkitseman Jigsawin tavoite on kääntää moraalittomien ihmisten elämä parempaan suuntaan antamalla heille "opetuksia", jotka parhaimmillaan tuovat mieleen Grimmin veljesten moraaliset sadut. Jigsaw on käytännössä mielipuoli sarjamurhaaja, mutta samalla vain yksi askel pimeämpään verrattuna perinteisiin antisankareihin, kuten liian kovaotteisiin poliiseihin. Olipa pahaherra kuinka paha tahansa, hän voi olla eräänlainen sankari silloin, kun häntä kannustavalla henkilöllä on syy nähdä pahaherran uhrit vielä vastenmielisempinä olentoina.

Tahdon mennä äärimmäisyyksiin. Valitettavasti ainoat elävän elämän esimerkit ovat omia aivopierujani, sillä menettäisin yöuneni, jos viittaisin yksityisiin keskusteluihin sellaisten ihmisten kanssa, joilla on sellaisia ajatuksia, kuin on. En viittaa nyt henkeni edestä pelkäämiseen, vaan siihen, ettei korkean moraalin herrasmies tahdo loukata toista.

Keksimällä keksitty, vaan voin vakuuttaa, ei lainkaan kaukaa haettu skenaario olisi sellainen, että nuorekkaan firman mukava, keski-ikäinen, hitusen ylityöllistetty toimistopäällikkö aloittaisi joka ikisen lomansa katsomalla leffan Saló – Sodoman 120 Päivää. Siinä hirmuhallitsijat vetäytyvät vuoristoon turmellakseen nuorisoa kammottavin tavoin. Toimistopäällikkö nauraisi yhdelle kaikkien aikojen sairaimmista elokuvista (jota henk. koht. inhoan, enkä suosittele kenellekään) siksi, että hänelle on helppoa laskeutua hetkeksi tunteiden tasolle; olla ajattelematta asioita kokonaisuutena ja nauttia siitä hyvin henkilökohtaisesta totuudesta, että hel-vetin nykynuoriso pitäisi laittaa ojennukseen. Nimen omaan syvästi tuntevalle, käytökseltään sivistyneelle kauhufanille ajatus aivan liian pitkälle menemisestä on kärjistetty, makaaberi fantasia, joka saa vihan maun muuttumaan katkerasta suloiseksi. Parempi tuntea olevansa alkukantaisen gorillamaisesti oikeassa leffaa katsoessa, kuin viikonloppuiltana keskustassa parin promillen pöhnässä.

En tahdo antaa sitä kuvaa, että tappaminen olisi mielestäni hauskaa, jos se on oikeutettua. Tappaminen on jouluista jo silloin, kun jääkiekkonaamiolla varustettu korsto teurastaa viattomia mielikuvituksellisesti. Pointtini on tarkalleen se, että entuudestaankin rentouttavasta toiminnasta tulee terapeuttista, jos pottuuntuneen maalivahdin uhrit ovat ryypiskelevää, paneskelevaa, örveltävää roskaväkeä (keskustassa viikonloppuiltana) ja mikäli tällainen poppoo sattuu potuttamaan eläytyjääkin. Jos myös eläytyjä harrastaa jääkiekkoa, kahta loisteliaampaa! Paras kauhuelokuva on totta kai se, joka pelottaa ja jonka hahmoista välittää. Se on kuitenkin mahdoton yhtälö, että kauhun suurkuluttaja kauhistuisi kaikesta näkemästään. Ja mitä enemmän mistä tahansa nautiskelee, sitä enemmän siitä löytää tällaisia... uusia puolia.

Oma tinkimätön, joskin hieman omalaatuinen moraalini sanoo, että fantasia on tervettä niin kauan, kuin se pysyy fantasiana, eli ajatuksena, joka tulee ja menee ilman, että kokija ottaa sitä vakavasti. Se, mihin vetää raja herra pahaherrojen ihannoimisessa, on minulle hyvin selkeä.

Rikosdraama Scarfacen DVD:ltä löytyy kammottava bonusvideo. Siinä tunnetut rap-tähdet vaahtoavat miltei tippa silmäkulmassa, kuinka Al Pacinon tulkitsema Tony "Scarface" Montana on heidän esikuvansa. Montana itse on hieno hahmo hyvässä elokuvassa: murhaaja ja huumediileri, joka menestyy elämässä siksi, että hän on psykopaatti, joka ei tunne kuin vihaa, tai välitä kuin vallasta. Ihan vain se, että lapsellisesti uhoavat, ahdasmieliset, väkivaltaiset sovinistit puhuvat vakavissaan tällaisesta hahmosta amerikkalaisen unelman ruumiillistumana, saa minut toteamaan, että... No, rasisti en ole, mutta kernaasti katsoisin tässä välissä teinikauhuelokuvan, joissa räppiä kuuntelevia hahmoja tunnetusti puukotetaan ensimmäisenä (khiih iih hiih!).

Eräs pikantti yksityiskohta pahoihin hahmoihin samaistumisen terapeuttisessa teoriassa (tm) on se, että katsoja tietää kelmien olevan kelmejä ja saavan ansionsa mukaan. Kun murha-aalto on iljettänyt ja viehättänyt kuten toivottua, on suorastaan puhdistavaa, kun omien pahojen, kiistatta epäterveellisten tunteiden ruumiillistuma palaa iloisella liekillä, putoaa kuolemaansa tai posahtaa spagetiksi - palatakseen kun on tarve, jatko-osassa. Poikkeuksen tähän tekevät tietenkin ne hahmot, joiden viehätys perustuu täydelliseen ylivertaisuuteen. Jos nyt sitten sattuisikin niin ikävästi, että sinun tappamisesi aiheuttaisi minulle minkäänlaista moraalista krapulaa, niin sehän on vain hyvä juttu, toisenlaista kivaa, sillä kauhua se on oman itsensäkin pelkääminen. Heh. Heh. Heh.

Negatiivista palautetta saa jälleen antaa. En ole vielä edes avannut muoveja Hostel, Part II:n teräväpiirtojulkaisusta.