Illalla, kun vainaja on saatettu haudan lepoon, kun kaikki alkavat olla kyllästyneitä itsesääliin, saattaa elämänmakuisen kaskun kertominen edesmenneen ystävän toilailuista olla juuri se juttu, joka tekee päivästä merkittävän tunnetasolla. Oikealla hetkellä osan suista saattaa vääntää hymyyn jo se, jos isotädin hanuri alkaa soittaa surullista iskelmää. Tahaton, alleviivaamaton ilmavaiva on totisesti tyylikkäämpi koominen kevennys kuin vainajaa muistuttava kakku, papiksi palkattu koomikko Ruonansuu, tai mikään vastaava draaman painoarvoa itsetarkoituksellisesti pilkkaava koominen vesitys. Täsmälleen samoin uusi, todellisuuteen ankkuroitu James Bond voisi pieraista, mikäli joku lyö häntä vatsaan "liian jännittävän" kohtauksen keskellä; en välttämättä tätä tahdo, mutta vähemmän tällaiset äänet elokuvan uskottavuutta nakertaisivat, kuin sarkastinen kommentti sekuntia ennen kuin sankari pelastautuu kenkävieterillä, tai muut vanhojen Bondien parhaat.

Elävän elämän sääntöjä yhä soveltaen, itsensä sääliminen hautajaisissa on kehittävää kuin katsoa läpi iloton raiskausdraama Irréversible. Ahdistus on kieltämättä inhimillinen tunne, mutta enpä keksi, mitä hyötyä ahdistuksesta voi olla esimerkiksi verrattuna suruun. Ihanteellisimmillaan koominen kevennys muuttaa ahdistuksen suruksi, tai estää surua muuttumasta ahdistukseksi. Harvinaisen ilkeä ja kyyninen trilleri Seitsemän tukehtuisi itseensä ilman keskivaiheen sympaattista vitsailua, jonka ansiosta vielä viimeinenkin vitsaus tuntuu joltakin. Komedia ei ole ainoa tapa keventää raskasta materiaalia, vaan esimerkiksi Lilja 4-Everin erottaa Irréversiblestä perusinhimillinen toivo. Silloin kun elokuva on nimenomaan tarkoitus vesittää - jottei kukaan itkisi kavereilleen, että leffa on liian vakava - on tuottajan helpointa iskeä ohjaajan otsaan lappu, jossa kysytään viattomasti "voiko Bond tavata tässä vaiheessa läskin junttisheriffin?".

Koomisista vesityksistä ruikutettaessa on loogista rajata aihe suhteellisen tuoreisiin valtavirran elokuviin, sillä ainakaan minulla ei ole ammattitaitoa arvuutella, mikä oli virallisesti hyvää huumoria, tai yleensäkään huumoria Suomi-Filmin kulta-aikana, noin esimerkiksi. Ruikutan, koska tänä päivänä ja huomennakin joku laskelmoiva tuottaja pakottaa ohjaajan lisäämään lässytystä vuoden 2009 hittileffaan, jotta se kelpaisi myös heille, jotka pyörähtävät elokuvissa kerran vuodessa. Voi ei, jos liikkeelle lähtee huhu, ettei synkässä kostotarinassa perseillä sekunnin vertaa!

En väitä typeriksi katsojia, vaan studiopomoja. Tätä kirjoittaessa julmansynkkä Yön Ritari on menestymässä ennätystahtiin Yhdysvalloissa. Tahdon uskoa ja uskonkin, ettei yleisö ole innoissaan siksi, että trailerissa vitsaillaan väkinäisesti Lamborghinin maineesta munanjatkeena, vaan siksi, ettei leffasta löytyvä psykopaattipelle tunnu olevan hauska vähäisimmissä määrin. Monet tahtovat vain irtaantua arjesta leffan ajaksi. Minun järkeni mukaan jokin perususkottava, jokin ammattitaidolla ja intohimolla tehty irrottaa arjesta tehokkaammin kuin kesäteatterin farssi, joka vain muistuttaa siitä, että pellejähän tämä on koko planeetta täynnä.

Selvennetään, että hauskalla, vilpittömällä ja/tai kekseliäällä huumorilla saa minun puolestani keventää ihan mitä vain. Jos vilpitön vitsi on istutettu kummalliseen kohtaan, leffaa voi kiitellä persoonallisesta otteesta. Teoriassa voin arvostaa jopa sellaista mummo roikkuu sateenvarjolla ikkunalaudasta -huumoria, jolla Sam Raimi pilasi Spider-Man-trilogiansa, sillä tämä varmasti on taiteilijan ratkaisu. Myös eeppisen epäsuosittuja koomisia kevennyksiä tyyliin Jar Jar Binks ja Ruby Rhod tieteisfantasiasta The Fifth Element voi kunnioittaa tältä pohjalta. En ainakaan usko, että studiopomot yrittävät muiluttaa elokuviinsa mitään näin räikeää, persoonallista. Studiot näyttävät vihreää valoa jopa kokonaisille komedioille, joissa kaikki huumori on niin laskelmoitua ja kaavamaista (väkivalta + kakka + sarkasmi + kiima + populäärikulttuuriviittaus + kiljuva äijä + neekeri-sanan väärinkäyttö = Wayansin veljesten uutuuskomedia), että käsikirjoituksen voisi kirjoittaa funktiolaskimella. Sopii silmäillä, kuinka monen amerikkalaisen komedian trailerissa joku kompastuu, yleensä jonkin osuttua häntä päähän.

Tuottajat taatusti rakastavat niitä ohjaajia, joilla järki juoksee ja huumorintaju jyllää justiinsa niin kuin heilläkin. On vaativaa erotella nämä heput tuottajien uhreiksi jääneistä taiteilijoista, mutta ensimmäisenä mieleen tulevat Stephen Sommers (hänestä lisää pian) ja Brett Ratner. Ratnerin solvaus menee usein liian pitkälle, mutta sääliksi ei käy, sillä ainakin 140 miljoonan dollarin budjetilla kyhätty Rush Hour 3 on yksi laskelmoiduimmista, kaavamaisimmista, tekohauskimmista viritelmistä pitkään aikaan. Ratner ei ole uhri, vaan yksi tuottajista. Tiettyjen ohjaajien pitäisi kuvata vain ala-asteen ainekirjoituksia, kuten esimerkiksi Michael Bay onnekkaasti ymmärtää. Jos Bayn kaltainen heppu tahtoo, tahtoo, tahtoo hassutella ja räjäytellä asioita, on fiksua antaa hänelle laatikollinen rekka-autoiksi muuttuvia robotteja, eikä mitään, minkä voi edes teoriassa vesittää.

"Miks mä nauran?" - Muumio 3 -trailerista

Ystävämme Sommersin Muumio vuodelta 1999 saa pian toisen jatko-osan, minkä kunniaksi olen valinnut juuri sen tärkeimmäksi varoittavaksi esimerkikseni, vaikka huonompiakin leffoja tuli jo mainittua. Muumio Imhotep ei ole lelu-ukkeli. Hän on yksi Universalin klassisista hirviöistä. Aikanaan toivoin, että uusi versio olisi edes puoliksi sitä, mitä kollega Dracula oli Francis Ford Coppolan ohjauksessa, sillä hirviöt olivat läheisiä sukulaisia myös 30-luvulla. Piinaavaa kyllä, uusi Muumio muistutti koko ajan siitä, mitä myös toivoin sen olevan – se kaikki nyt vain oli koomisesti vesitetty. Kun Arnold Vosloon karismalla siunattu muumio ryöstää elävältä uhrilta silmät ja kielen tullakseen kokonaiseksi, tämä ei ole kauhua, ei viihdettä, vaan sadismia, koska sankarit ovat koko ajan heittämässä läppää siitä, kuinka hassu seikkailu tässä onkaan nyt meneillään.

Muumion Paluuta ei voi kritisoida samalla tavalla, koska se on räätälöity edellisen osan ystäville, mutta kyllä tästäkin esimerkin vääntää. Muun muassa lapsitähden tehtyä hölmöilystä entistä kliseisempää yksi hahmo "kuolee". Kohtaus aiheuttaa myötähäpeää, sillä se on kuvattu siten, kuin katsojan pitäisi reagoida siihen jotenkin - vaikka viisi minuuttia aiemmin päähenkilön veli keventeli koomisesti, kun hassunhauskat muppettimuumiot teurastivat satunnaisen pahiksen.

Eniten inhoamani vesitykset löytyvät luonnollisesti elokuvista, joista pidän. Jos venytetään käsitettä, voin kutsua Indiana Jonesin seikkailuja 3 ja 4 koomisesti vesitetyiksi, vaikka pidän niitä hauskoina: verrattuna ruoskitun lapsiorjan päähän kopsahtavalla moukarilla tyylikkäästi kevennettyyn (!) kauhuseikkailuun Tuomion Temppeli, tuntuvat myöhemmät Indyt hieman vaisuilta. Pari kolumnia sitten mainitsin keskimmäistä kynttä näyttävän Wolverinen: tämä on itse asiassa paras lukuisista vitsinkuvatuksista X-Menin loppuhuipennuksessa, jossa tieteisseikkailu muistuttaa vartin ajan stand-up-lafkan amatööri-iltaa. Narnia-arvostelussa esitin, että Taru Sormusten Herrasta -trilogia alentaa ainoan kääpiöhahmonsa koomiseksi kevennykseksi, mikä on fantasiakehyksistä huolimatta puhdasta rasismia. Kaikki tämä on erilaista koomista vesittämistä, jota yhdistää se, että tarinankertojat ovat ajatelleet yleisön reaktioita, eivätkä tarinan kertomista.

Kaikkien aikojen surkeimman kevennyksen palkinnon voittavat gargoilit Victor, Hugo ja Laverne elokuvasta Notre Damen Kellonsoittaja. Painotan, että tämä Disney-versio klassikkotarinasta on synkempi ja kypsempi kuin studion perinteinen tarjonta. Epämuodostuneen kellonsoittaja Quasimodon julma kasvatti-isä on valmis polttamaan puoli Pariisia ja vertauskuvallisessa mielessä myymään sielunsa Saatanalle, jos hän vain saa käsiinsä mustalaistytön, joka on aiheuttanut vanhalle irstaalle miehelle kestoseisokin. Joo, ja sitten tyhmä, läski ja seniili kivipatsas humppaavat lisää. Eräs niistä haaveilee sekaantumisesta vuoheen – joko mainitsin, että gargoilien vihjaillaan kuvaavan Quasimodon omia ajatuksia? Gargoilit ovat kuin vinkuva afroamerikkalainen luuviulu kuivassa pukudraamassa, mikä on todennäköisesti sekin kuvattu jo kertaalleen.

Kun olet menestyvä tuottaja, kellut uima-altaassa puhallettavan kolikon päällä ja selailet ennestäänkin kuvattua klassikkoromaania, et sinä lue sitä loppuun, sinä ruoskit taiteilijoihisi vauhtia, ja sitten kun tulee ilmi, että tarinassa on intohimoa, synkkyyttä ja julmuutta ja krumeluureja ja että oho, siinä kuollaankin oikein urakalla, niin siinä vaiheessa sinä sitten muistat sen McDonaldsin Happy Meal -diilin ja vetäiset hitusen kostuneesta hatustasi jotain tällaista: