Vajaat 200 vuotta ennen Game of Thronesia lohikäärmeillä ratsastava Targaryen-suku on valtansa huipulla. Mitä muuta? Hyvä kysymys. Oli selvää, ettei sarja käsittele niin varhaisia tapahtumia kuin Westeros-mantereen valtaamista tai sitä, kun targaryenit pakenivat Valyriasta ennen sen tuhoa, mutta vasta jakson aikana se kolahti tajuntaani, että kyse on yhä tarkalleen Game of Thronesista. Vain näyttelijät vaihdettiin.

Westerosin kuningas pohtii virallista perijää miekkapenkillään. Hän tulee paremmin toimeen tyttärensä kuin veljensä kanssa, mutta naisten sortaminen on perinteikästä, joten kunkku katsoo vielä, minkälainen pulla on uunissa kuningattarella. Veli on supernilkki ja tytär soturiprinsessa, joten ilmeisin veikkaus on se, että kunkku poistetaan yhtälöstä pian ja perijät tappelevat. Oletettavasti tämä on taktiikka sarjalta: laajoista suuntaviivoista vastaa yhä George R.R. Martin, joten odotuksilla pelataan.

Jos ajattelemme vain tätä jaksoa, haiskahtaa homma niin varovaiselta laskelmoinnilta, että joku saattaa tulkita jakson anteeksipyynnöksi. Fanit uikuttivat Daenerysin kohtalosta, joten tässä on ihan sama hahmo ja puhdas Saatana, jota hänen on kiva potkia? En väitä tulkintaa päteväksi.

Kasvomuistini reagoi vaivatta pelureihin, joten on liian aikaista satuilla, ettei tämä tai tuo ole yhtä legendaarinen kuin vastineensa pääsarjassa (jonka jaksot olen katsonut 2-5 kertaa). Banaali ruokavertaus on se, että tämä on yhä pizzaa. Pyöräytin silmiä vain jääzombie-viittaukselle: vanhoista ennustuksista saa puhua vanhaan aikaan, mutta 1. jaksossa se haisee epätoivolta vahvemmin kuin pakolliset orgiat.

Pätevää kuvakerrontaa on se, kun keskiaikaisen synnytyksen kammottavuutta seurataan rinnakkain sen kanssa, kun ritarit pieksevät toisiaan huvikseen ovaalin muotoisella areenalla. Siinä oli kaikki elämästä. Loppu.


Jakso 1-2 >

Katsottu: HBO Max