George Lucasin Star Wars -visiosta jauhetaan päivittäin, joten johan pomppasi, kun muiden väitetään kehittäneen sellaisia. Lucas tahtoi modernisoida Flash Gordonin, mutta siirsikin Akira Kurosawan samurait avaruuteen, mutta varastikin Dyynistä kaiken aavikosta mielenhallintaan. Galaksin keisari on Foundationista, mutta kun sen tv-sarjaversio uutta yritti, sehän kopioi kehnoimman Star Warsin kehnoimman idean eli kloonikeisarin. Star Wars kopioi kaiken, joten kaikki Star Warsin jälkeen kopioi Star Warsia.

Muna ja kana tulevat romanttisesti vuorotellen, kun animekokoelma Visions alkaa The Duel -pätkällä, jossa Star Wars -tyypit mellastavat mustavalkoisessa samuraikylässä. "Visio" on joko rotoskoopatulta konseptitaiteelta näyttävä yleisilme, tai se, että valomiekan lisäpalikka tekee siitä päivänvarjon tukirangalta näyttävän propellin. Idea pahuuden punaista säilää käyttävien tyyppien tappelusta on rikas kuin tämä lause.

Oikaistaan puoliväliin. Pyöriteltyäni silmiä hellyin funtsimaan, että 4. jakso voisi aloittaa leffan. Alistetulla luonnonkauniilla planeetalla naimarituaaleihin kuuluu eukonkantoa ja menneiden märehtimistä. Hommalla on yhtä paljon tekemistä Suomen kuin Star Warsin kanssa, kunnes jedit läpsivät esiosadroideja. Lisää! Tai ei. Jakso 5 on nimittäin oikeasti hyvä.

Siinä salaperäinen tyyppi tahtoo perustaa uuden jedineuvoston. Voiman taitajilla ei ole aikoihin ollut edes valosapeleja. Isäntä lupaa tarjota sellaiset, ja asesepän tytär tosiaan koettaa ne toimittaa. On sen verran mysteeriä ja odotuksilla pelaamista kuin pätkään mahtuu, ja silti on tuttua sankarifantasiaa ja droidihuumoria, joten pätkä jopa nöyryyttää The Force Awakensia. Jatko-osatrilogian tekeminen oli haaste. Sen aloittaminen tuoreella tavalla olisi vaatinut vain sielun.

6. jaksossa Pinokkion tai Astro Boyn tyylinen pirteä droidi tahtoo jediksi. Saagan monet sankaritkin ovat suhtautuneet droideihin rasistisesti, joten nautin ainakin ajatuksistani, mikä pitkälti tekee "novellista" onnistumisen. Jakso haukkaa hieman liikaa puristaessaan olennaisen kylkeen idean planeettojen maankaltaistamisesta.


7. jaksossa keski-ikäinen jedi ja nuori padawan löytävät vanhan sithin. Pian jedi filosofoi: kahden keski-ikäisen tappelu olisi ollut reilumpi, ja sinustakin kakarasta voi tulla keski-ikäinen. Ei jumalauta.

Palataan alkuun. 2. jakson mukaan kauan sitten, kaukaisessa galaksissa... sähkökitaroita rämpyttävä teinibändi löi itsensä läpi. Lapsenmielinen isopäätyyli toimii, mutta vastaava tarina olisi se, jos Sami Hedberg heittäisi stand-up-keikan Tolkienin haltioille.

Myös 3. jakso on (huvittava) farssi. Eräät kaksoset ovat Darth Vaderin tyyppisiä pahiksia, paitsi ettei velipoika tahdo olla, joten hän luistaa diktaattorin hommista ja sitten tapellaan ja universumi räjähtää. Pätkä ei sano mitään ainakaan Luken ja Leian suhteesta, mutta juurikin turhuus tietyllä tapaa rimmaa ylidramaattisuuden kanssa.

Sanon vielä kahdesti "anteeksi mitä". Se oli ensireaktioni usein, vaikka ymmärrän rajaamisen ongelmat. Ehkä jotkut pätkistä saavat jatkoa, mutta sen voisi sanoa suoraan. 8. jakso ei esittele orjuutettua furrypupua, vaikka hän on päähenkilö. Hyväsydäminen perijätär adoptoi hänet siskokseen, mutta aikahyppyä myöhemmin perijätär onkin lipsumassa Imperiumin palvelukseen! Pupu siinä sitten funtsii, että olen kai uusi Luke. Pätkä ei ehdi luoda tunnelmia, jotka se on heti dramaattisesti muuttamassa. Pih. Häntä on messevä.

Päätösjaksossa jedi ja prinsessa jaksavat roolipelata japaniplaneetalla. Heitä avustavat hölmöt huru-ukot ovat välittömästi rakastettavia klassisella tavalla, joten toivoin heidän nousevan pääasiaksi, mutta tarina eroaa muusta Star Warsista kuin koodi 0101010101010 koodista 0101010101001.

Eli suosittelen?! Vaihteleva kuvasto on visuaalisten antologioiden pääasiallinen pointti yleisesti ottaen, ja kokoelma on tasaisesti energisempi kuin The Bad Batch, joten kyllä fani tämän vilkaisee.