Kunniallisen mr. Miyagin kouluttama Daniel LaRusso voitti kouluaikaisen kiusaajansa karateturnauksessa. Kolmannesvuosisataa myöhemmin hän on perheellinen, pärjäilevä mies ja pikkujulkkis hyödyntäessään historiaansa autokauppansa mainoksissa. Hitot tällaisesta virnistelevästä setämiehestä.

Kiusaaja Johnny Lawrence on samaistuttavammassa tilassa. Häntä ketuttaa kaikki. Pummit luulevat häntä pummiksi, vaikka hän on vielä hetken kiinni duunissa, jossa rikkaat nalkuttavat. Hänellä on oma käsityksensä 80-luvun tapahtumista, joten kun kaikki kosahtaa ja LaRusso tylyttää hänen muinoin edustamaansa Cobra Kai'ta, hän avaa dojon uudelleen.

Pilottijakso on muuten pariin kertaan oikoluettu. Takaumat inttävät, että The Karate Kid -leffa määritteli koko elämän tähän pisteeseen saakka, ja Johnnyn vastoinkäymiset ovat asetelmallista kohtalon johdatusta, mutta hallittu rytmi tekee tästä hervotonta ja sympaattista. Se, että Johnny ryhtyy puolivälissä potkimaan nilkkiteinejä, on hilpeä vahvistus elokuvalogiikan itsetietoisesta käytöstä.

Toinen jakso johtaa lupaukseen jonkin sortin uusintaottelusta, mutta jakso myös pehmentää tunnelmaa pitkää peliä alustaakseen. LaRussokin on yhä ihminen, joka on sekä hyväntahtoinen että pikkumainen, eikä hänen alussa mokailleella tyttärellään ole kuin toinen jalka bimbouden puolella. Suosittujen ja syrjittyjen teinien peruspulmat ovat lupaavia, kun idea on se, että itämaisten kamppailulajien filosofia voisi auttaa, mutta tarjolla onkin vain keski-iän kriisillä maustettua korviketta.

Vanha leffa on hyvä ja varsinkin se biisi (alla) on ikivihreä, eikä itselläni ole enää keski-ikäisenä aavistustakaan siitä, miten onnistuin osallistumaan budoturnaukseen nuorena, joten sarjan ansiot kutkuttavat monesta suunnasta.


Kausi 1 - Jaksot 3, 4 ja 5 >

Katsottu: Netflix