Omistan jo kopiot Disneyn klassikoista ja "klassikoista". Uutta palvelua odotellessani katsoin Hessu Hopoa DVD:ltä. Mitä on luvattu plus?

Vuoden 1941 Lempeä lohikäärme (The Reluctant Dragon) on mainittava, vaikka tajusin puolivälissä katsoneeni senkin. Disneyn animaatiostudion arkeen tutustuu ihmistyypeistä samaistuttavin, eli rikas, lihava ja varattu mutta naisia ahdisteleva setämies. Näitä ei enää tehdä! Sedällä on idea piirretylle, joita nähdään osana tätä "valedokumenttimaista" kiertoajelua. Mainittu lohikäärme ei tahtoisi taistella ritarin kanssa. Lisko on avoimesti todella, todella runollinen, vaikka runollisuus luokiteltiin rikokseksi ja mielisairaudeksi tuohon aikaan.

Pieni merenneito Live! (The Little Mermaid Live!) on plussaa ja vain sitä. Suosikkielokuvani valikoidut laulut ja pari uutta on toteutettu lavateatterin keinoin. Näistä syistä usein pihtaan korkeita arvosanoja: show on näyttävä ja viihdyttävä ja silti häväistys verrattuna piirrettyyn, joka pyörii sen väliajoilla. Käytä kehonkieltä, neuvoo Ursula, joka ei paskalle taivu. Pussaa tyttöä? Jättäisin väliin, kun kaikki katsoo ja lihaolennoilla on pöpöjä. Se on aiempaa uskottavampaa, että Ariel tahtoo pois, vaikka kankeat karnevaalifriikit esittävät itsetyytyväisen Aalloissa siis -samban. Suosittelen!


Walt Disney vilahtaa Lempeässä lohikäärmeessä, ja sen selvitän ajan mittaan, mitä valikoimasta löytyy hänen henkilökulttinsa akolyyteille. Tuore dokumentti Howard käsittelee Howard Ashmania - kukas se on? Kirjoittaja, sanoittaja ja tuottaja loi säveltäjä Alan Menkenin kanssa Pienen kauhukaupan lavamusikaaliversion. He päätyivät työstämään Pientä merenneitoa, Aladdinia ja Kaunotarta ja hirviötä. Onnistuin nyyhkäisemään ääneen. Leffan monet anekdootit kytkeytyvät aiemmin kuulemaani, mutta ei asiakokonaisuutta tähän sävyyn piirrettyjen bonuksissa esitetä.

Pieni merenneito on ollut poikkeuksellisen monimerkityksellinen ja yleisinhimillinen satu siitä lähtien, kun reppana Hans Christian Anderson sen kirjoitti. Disneyn versiolla on omiakin merkityksiä, joita olen palvonut 30 vuotta. Ja sitten tämä dokumentti selvensi, että Howard oli visionääri, joka pelasti leffan (ja mainitut kaksi muuta klassikkoa) samaan aikaan, kun hän pelkäsi potkuja mm. homoseksuaalisuutensa vuoksi ja oli kuolemassa AIDSiin.

Jos Timon tai Pumba perustuu Disneyn siivoojaan, joka kuoli syöpään maaleja haisteltuaan, otan dokumentin hänestäkin, kiitos. Plussaa, booyah!