"Modernin" ja "klassisen" supersankarielokuvan ero on vuosien 1997 ja 1998 välinen yö. Vuonna 1997 nähtiin paitsi hitsin-hitsimäinen tulkinta saatanallisesta Spawnista ja Shaquille O'Nealin pönttö Steel, myös Batman & Robin, joka tappoi genren risteyttämällä Happy Mealin ohjaajan päiväuneen kuminännimusikaalista. Vuoden 1998 Blade aloitti uuden, Marvel-hahmojen hallitseman kauden, jonka tuntomerkkejä ovat olleet piakkoin esittelemäni U4-tasapainon hakeminen, toimivat tietokonetehosteet ja se, että fanipojat ylianalysoivat leffoja netissä etukäteen. Tasapainoisen, muikeilla tehosteilla ladatun Iron Manin ohjaaja Jon Favreau on myöntänyt, että fanipoikien nettikirjoittelu vaikutti lopputulokseen hyvinkin paljon - noin esimerkiksi.

Pidän ajatuksesta "moderni supersankarielokuva" enemmän kuin olemassaolevista sellaisista, mutta olen optimisti. Tältä kesältä odotan ihmeitä: Iron Man toimii, Yön Ritari on trailereillaan haudannut kaunani Batman Beginsiä kohtaan, Hellboy II: The Golden Army näyttää viimeinkin yhdistävän kekseliään ja "tahdon viihdyttää, sua kiihdyttää" -Guillermo Del Toron, Hancockin trailereille olen hymähdellyt ja jopa uudelle Hulkille on massussa sijaa, kunhan se on toimintapainotteinen kuten kerskailtua.

Supervoimaisesta rentusta kertovan Hancockin mainitsin vain tehdäkseni listasta eeppisen. Puhdasverinen Fanipojan Elämän Tarkoitus perustuu sarjakuvaan, jotta sekä elo- että sarjakuva kokevat arvonnousun, kun toisen fani tutustuu toiseenkin. Parantuakseen leffan pitää olla hyvä. Suosikkejani punnittuani tulin johtopäätökseen, että hyvä superleffa löytää tasapainon neljän u:lla alkavan sanan välillä. Tarvitaan nöyrää Uskollisuutta alkuperäismateriaalille, ja tarvitaan tervettä Uskottomuutta, sillä elokuva ei ole sarjis. Tarvitaan myös Uskottavuutta, sillä näissä elokuvissa miehet lentävät, mikä on Uskomattoman siistiä.

Sekin olisi super, jos ohjaajaksi palkattaisiin aina niin takuumurea batman tai tohtori outo, että hänelle uskalletaan lyödä 100-200 miljoonaa dollaria kouraan ilman sellaisia ehtoja, kuin että studion täytyy saada vesittää lopputulos. Elleivät tähän mennessä tehdyt modernit superfilmit kärsi pienestä budjetista, kärsivät ne ohjaajan kokemattomuudesta tai tuottajan vihasta elokuvataidetta kohtaan. Joku Catwoman, tai hyi että, Herrasmiesliiga, kärsii kaikesta, mutta yleisesti ottaen tyylipuhtaat epäonnistumiset ovat olleet harvassa 1.1.1998 jälkeen. Ihan tosi. Mitä nähtiinkään sitä ennen!

Ellei nähnyt Bladea isolta kankaalta silloin, kun The Matrix ja Star Wars: Episodi I olivat vasta tuloillaan, saa aivan vapaasti olla sitä mieltä, että ensimmäinen moderni superleffa on hahmonsa ja teemansa vakavasti ottava X-Men (2000). Niin tai näin, jos koko sittemmin nähdyn tarjonnan pilkkoisi osiin, saisi silpusta koottua muutaman klassikon. 6,6 miljardia ihmistä voi olla väärässä, joten esitän totuutena sen, että ainoa klassikko tähän mennessä on Hulk (2003). Klassikko paranee vanhetessaan, enkä tusinan töllistelytuokion jälkeenkään ole kyllästynyt siihen, että Ang Lee päätyi ohjaamaan kuolemanvakavan taide-elokuvan nörtistä, joka paisuu suuttuessaan taistellakseen mutanttipuudeleita vastaan.

Hulkista ei pidä ottaa mallia, päinvastoin, Hulk on uniikki. Muun muassa Marvelin Ultimate-linjan sarjakuvat, erityisesti Ylivertaiset, ovat oivempi esimerkki siitä, kuinka tähän mennessä tuotetut leffat ovat vain pintaraapaisu, mitä tulee tiettyjen sankareiden esittämiseen nimen omaan elokuvan perinteitä kunnioittaen.

X-Men 2 on lähin vastine perusteokselle, josta ottaa mallia. Ohjaaja Bryan Singerillä oli U4 hallinnassa, kaikki kulkemassa oikeaan suuntaan. Loppuhuipennuksen puute kuitenkin hämmentää enemmän kuin Mystiquen pohjasta puuttuvat reiät. On kerrottu, että X-Men 2:n piti huipentua taisteluun vahtien (jättiläisrobottien) kanssa. Huhun mukaan tämän kielsi tuottaja, joka vihasi ajatustakin. Sankarimme päätyivät mätkimään tavallisia ihmisiä ja kynsivää muijaa, mikä on synti. Juuri siksi, että rakastan X-Men 2:sta, julistan sen malliesimerkiksi myös siitä, kuinka mikä tahansa voi lässähtää, jos kaikki eivät puhalla yhteen hiileen. Singer saisi synninpäästön, ellei hänen seuraavansa olisi kertonut vapaaehtoisesti haavoittumattomasta miehestä, joka ottaa turpiinsa Urho Kekkoselta.

Toimivalla toiminnalla voi peittää puutteita käsikirjoituksessa (Blade) tai ohjaajan sielussa (Brett Ratnerin X-Men: Viimeinen Kohtaaminen), tai tuottaa orgasmiketjuja, kun sitä on asianmukaisesti pohjustettu (Hulk). Idioottimaisen Blade II:n lopputaistelu kahden sisupussin välillä on suunnattoman vimmainen, mikä ei leffaa pelasta, mutta on selvää esimerkkikamaa; muistan käsieni hionneen teatterissa. Spider-Man 2:n megabudjetin toiminnallisuudet taas ovat eräitä upeimpia näkemiäni. Tämän vuoksi jopa ostin DVD:n - vaikka Vihaan sanan varsinaisessa, kiehuvassa, kaunaisessa merkityksessä Sam Raimin trilogiaa, joka poikkeaa U4-kaavasta "vain" olemalla epäuskottava.

Toiminnallisuuksiensa myötä parjattu Daredevil on noussut yhdeksi omista suosikeistani, ylitse muutamien tasavahvempien tapausten, kuten Hellboyn ja X-Menin, joiden toiminta maistuu vaijereille ja väsymykselle. Varsinkin Ohjaajan versio tavoittaa kouriintuntuvasti sen, kuinka sokea supermies taistelee ja kuinka paljon kaikkiin sattuu. Daredevil saattaisi olla puhdas U4, mikäli Ghost Riderin sittemmin tyrinyt Mark Steven Johnson olisi tasapainoisempi ohjaaja. Sarjakuvasta kaapatusta hetkestä voidaan mennä sarjakuvaa parantavan yksityiskohdan (sokea sankari pukeutuu tietenkin törkeän rumiin trikoisiin! Huono esimerkki.) kautta ylinäyteltyyn tai pinnalliseen sekundaan.

Jos Batman Beginsin toiminta viihdyttäisi, antaisin sille anteeksi kaiken. Batman Returnsin fanina opin näkemään jotain hyvää rautalankaa vääntelevässä lepakkoleffassa vasta lukuisien katselukertojen jälkeen, mutta opin. Beginsin hienouksia on vakavuus, kuten myös Hulkin, Daredevilin ja toivottavasti Yön Ritarin, ja ryppyotsaisuus on melkein yhtä hienoa kuin eeppinen toiminta. Vihaan sellaista komediaa kuin Wolverine näyttämässä keskimmäistä kynttä niin paljon, että taidan säästää varsinaisen vaahtoamisen erilliseen kolumniin.

Yksi kevennys ärsytti myös Iron Manissa, mutta vain yksi, vaikka leffassa vitsaillaan paljon. Lukemissani sarjakuvissa Iron Man on tylsä, harvakseltaan masentunut alkoholisti. En kuule itseni valittavan - koska nauroin! Iron Man ei toimisi ilman Robert Downey Jr.:ia. Synkempänä voisi toimiakin, joten kuten. Iron Manin sarkasmi sopisi myös Spider-Manille. Spider-Manien edustama kaiken visionäärinen läskiksi lyöminen sopisi Fantastic Fourille. Jos Sam Raimi olisi ohjannut Fantastic Fourin, olisi se voinut olla 2000-luvulla sitä, mitä Haamujengi oli 80-luvulla, aina isoa ja naurettavaa, kylmien väreiden arvoista pahista myöten (Marsipaanimies, Galactus). Tapoja tehdä hyvä supersankarielokuva on.

Omaan makuun räätälöityjä teoksia on turha pyytää, onhan roskankin valmistuminen pieni ihme. Iron Mania taottiin 18 vuotta. Teräsmies ja Batman yrittivät palata ennen Returnsia ja Beginsiä milloin minkäkin ohjaajan ja kirjoittajan avustuksella. Nyt kun Marvel tuottaa itse hahmoihinsa perustuvia elokuvia (Iron Man ja The Incredible Hulk ovat ensimmäiset), saanee toivoa, että toisen suuren tallin hahmot ovat jonkun käsissä, joka tietää edes itse mitä haluaa. Warner Brothers omistaa DC:n, mistä huolimatta studio ei ole saanut vuosiin aikaiseksi mitään, mikä ei ole Batman Begins tai ydinjätettä. Lähinnä Marvelilla ja DC:llä on niin tunnettu ja laaja hahmokaarti, että suuren budjetin elokuvia voi tuottaa muutaman vuodessa ilman konkurssin uhkaa.

Tiettyjä loisteliaita supersankaritarinoita (Herrasmiesliiga, Vartijat) ei ole mitään syytä kääntää elokuviksi, koska ne ovat sarjakuvia.