Sarjishyllyssä V2.fi arvioi Suomessa ilmestyviä sarjakuva-albumeita. Allekirjoittaneet ovat pitkän linjan sarjakuvakerääjiä ja -lukijoita, joiden kotoa artikkelisarjan otsikon mukaista huonekalua löytyy toistakymmentä metriä.


René Goscinny, Albert Uderzo
Egmont Kustannus
Arvostelija: Markku Reunanen
Arvosana:

Asterix on onnistunut säilyttämään tasaisen suosionsa viidettäkymmenettä vuotta, mistä kertovat muun ohella tuoreet elokuvat ja pelit sekä se, että Egmont kustannus ottaa klassikoista edelleen uusia painoksia. Tällä erää ruodinnan alla Asterix gladiaattorina, jonka alkuperäisteos (Asterix Gladiateur) ilmestyi 1964 ja ensimmäinen suomennoskin jo 1969. Asterix gladiaattorina on sarjan neljäs albumi ja sen käsikirjoittajana tietenkin aito ja alkuperäinen René Goscinny.

Vaan mitenkä on ajan hammas kohdellut tätä tuttua teosta? Vanhoihin painoksiin verrattuna väritys on muuttunut ja takavuosien psykedeeliset oranssit, vihreät ja siniset värit ovat väistyneet kliinisempien sävyjen tieltä. Monet myöhemmin tutuiksi tulleet sarjan hahmot kuten Idefix-koira tai alati nahistelevat Amaryllix ja Caravellix loistavat vielä poissaolollaan. Huumorin lähteenä kansakuntien välinen humoristinen naljailu toimi 60-luvulla ja toimii edelleen, mutta tämän päivän lukijan silmään etniset stereotyypit eivät ole kenties yhtä luontevia kuin 40 vuotta sitten.

Itse tarina sijoittuu pääosin Roomaan, jossa Asterix ja Obelix etsivät roomalaisten vangitsemaa bardi Trubadurixia. Teemahan on tuiki tuttu lukuisista muistakin Asterixeista: jonkin syyn varjolla lähdetään kiertämään Rooman valtakunnan kolkkia ja matkan varrella ihmetellään muukalaisten outoja tapoja, upotetaan merirosvolaiva mennen tullen ja tietysti tapellaan rempseästi roomalaisten kanssa. Näissä merkeissä mennään ja mikäpä siinä, reseptihän toimii kuin Akvavitixin eliksiiri, vaikka parhaaseen vireeseensä tekijät eivät tässä albumissa aivan ylläkään. Juoni on ohuehko, piirros toimivan yllätyksetöntä ja niinpä varsinainen pihvi onkin Goscinnyn sananikkaroinnissa sekä yksittäisissä hilpeissä kohtauksissa, kuten lopun gladiaattoritaistelussa.

Asterix gladiaattorina on viihdyttävä perus-Asterix, ei sen enempää eikä vähempää. Tiukempaa tarinaniskentää ja rohkeampaa kuvitusta etsivän kannattaa kääntyä mieluummin sarjan klassikkojen puoleen - esimerkkeinä vaikkapa Päälliköiden ottelu tai Jumaltenrannan nousu ja tuho.


Hergé
Otava
Arvostelija: Manu Pärssinen
Arvosana:

Ainakin viidentoista vuoden tauon Tintti-kirjoissa pitäneenä, en oikein tiennyt, mitä odottaa, kun arvioitavaksi saapui Tintti ja aakkostaide. Komeasti kultaisen albumin nähdessäni olin ainoastaan varma siitä, etten sitä ollut ennen lukenut. Esipuheesta syykin tähän selvisi. Kyseessä on Hergén aivan viimeinen Tintti, albumi, jota hän ei ehtinyt saada valmiiksi. Sen lukemisesta tulikin aivan uudenlainen Tinttikokemus.

Tintti ja aakkostaide -kirjassa tarina alkaa, mutta se ei koskaan pääty. Siinä välillä tapahtuu seuraavaa: Kapteeni Haddock pakoilee rouva Castafiorea taidegalleriaan ja tutustuu aakkostaiteilija Ramo Nashiin sekä gallerian omistajaan, joka haluaa tavata Tintin. Galleristi Fourcart kuitenkin kuolee epäselvissä olosuhteissa ja kaverukset ryhtyvät penkomaan asiaa. Matkan varrella reportterimme henkiparka on vaarassa monta kertaa ja vastaan tulee monia tuttuja edellisistä albumeista. Lopuksi Tintti jää vangiksi, mutta mitä sitten tapahtuu... sitä ei kukaan tiedä. Koska loppuhionta uupuu, raakileenakin mielenkiintoinen juoni kärsii rytmin vaihteluista ja etenee välillä todella nopeasti, välillä laiskasti. Todennäköisesti Herge olisi työstänyt sitä vielä monen monta kertaa, mikäli hänelle olisi siihen suotu mahdollisuus.

Kirja, joka ei varsinaisesti ole sarjakuva, koostuu Hergen tekemistä luonnoksista ja niiden suomennetuista teksteistä. Ensimmäiset 6-7 sivua ovat melko viimeisteltyjä lyijykynätöitä, joista voi kuvitella, miltä valmis teos olisi näyttänyt. Siitä eteenpäin ne muuttuvat lähinnä ympyröiksi ja puhekupliksi, mutta varsinkin alkupään eri versioista saa hienon kuvan siitä, miten Herge tarinoitaan työsti. Aakkostaiteen loppusivuilla on vielä erillisinä bonuksina viitteitä siitä, mitä eri juonikuvioita oli suunnitelmissa ja mihin suuntaan tarina olisi mahdollisesti vienyt.

Tintti ja aakkostaide ei kiinnostane perussarjisten kuluttajia, mutta antaa mielenkiintoisen väläyksen mestari Hergen maailmaan sarjakuvasta kerronnan ja graafisen ideoinnin välineenä . Albumista on olemassa myös epävirallinen, Yves Rodierin tekemä 'kokonainen' versio.


Stephen King, Peter David, Robin Furth, Jae Lee, Richard Isanove
Egmont Kustannus
Arvostelija: Markku Reunanen
Arvosana:

Kauhukirjailija Stephen King väänsi seitsenosaista Musta torni -sarjaansa pitkään ja hartaasti: ensimmäinen osa ilmestyi jo vuonna 1982. Viimeinen sarjan romaani julkaistiin 2004 ja tarinan julkaisu sarjakuvana alkoi 2007. Tämä albumi kokoaa yhteen seitsemän ensimmäistä Marvelin julkaisemaa lehteä. King ei ole itse vastannut käsikirjoituksesta vaan kulkee krediiteissä tuottajan nimellä. Juonen ovat sarjakuvan muotoon muokanneet herrat Robin Furth sekä Peter David.

Tarinan päähenkilö on Roland Deschain, nuori revolverimies eli tiukan koulutuksen saanut Liiton lainvalvoja. Tapahtumien näyttämönä on mystinen Keski-maailma, jossa on viitteitä sekä miekka&magia-fantasiaan että todelliseen maailmanhistoriaan. Rolandin suurena määränpäänä on Musta torni, jonka olemus jää tässä vaiheessa vielä kaukaiseksi ja epämääräiseksi. Sivuhahmoja on melkoinen liuta alkaen Rolandin kumppaneista Cuthbertista ja Alainista, ensirakkaudesta Susanista ja päätyen pienempien nilkkien kautta isoihin pahiksiin eli Liiton päävihollisiin John Farsoniin sekä Marten Broadcloakiin.

Juoni kuljettaa revolverimiehet ensimmäiseen tehtäväänsä Hambryn kaupunkiin. Yllättäviä käänteitä, petoksia sekä väkivaltaisia välienselvittelyjä mahtuu matkalle yllin kyllin ja ohessa ehditään kehitellä vielä romanssiakin. Tarina on järeää kaliiberia ja tempaa lukijan mukaansa heti kättelyssä, joten pikku kliseet siellä täällä on helppo antaa anteeksi. Todella harvoin sarjakuva onnistuu kouraisemaan tällä tavoin sisuksista ja pitämään jännityksen yllä. Kuvallinen kerronta sopii synkkään tyyliin oivallisesti - toivomisen varaa jättää lähinnä värityksen tietokonemainen siloisuus. Astetta karumpi jälki olisi sopinut omaan silmääni paremmin.

Itse en ole alkuperäisiä kirjoja lukenut, mikä olikin tämän albumin suhteen pelkästään hyvä asia: kirjojen juonikuvioita kun on luultavasti jouduttu oikomaan siellä täällä. Moisista muokkauksista tietämättömälle julkaisu vaikuttaa kaikkiaan erinomaisen toimivalta. Bonusmateriaaliksi kirjan loppuun on laitettu vielä Stephen Kingin tervehdys sekä kansitaidetta ja luonnoksia, joten paketti ei jätä paljon toivomisen varaa. Seuraava osa on jo nurkan takana, onhan?