Viha on suosittu ratkaisu sen suuntaisissa tilanteissa, jos työtön rasisti saa naapurikseen menestyvän maahanmuuttajan, tai jos joku vaikkapa tilaa vanhan koulukunnan uskovaiselle Tieteen Kuvalehden. Vuonna 1995 firma nimeltä Pixar aloitti kokopitkien tietokoneanimaatioiden tuottamisen keskellä Disneyn piirrosmusikaalien renessanssia (1989-1998). Disneyn piirrosmusikaalit - ja yhtä lailla niitä seuranneet teokset kuten Atlantis ja Keisarin Uudet Kuviot - ovat (minun) elämän(i) kannalta välttämättömiä hyödykkeitä.

Kärjistääkseni ristiriitaa: aikuistumiseni lieveilmiöitä ovat olleet muun muassa lelu-ukkeleiden keräilyn ja pelien pelaamisen hetkellinen lopettaminen, mutta Disneyn piirretyt olen aina käynyt katsomassa. Ennennäkemättömän kauniisti käsin piirretyistä animaatioista aikanaan nautiskellessani eteeni työnnettiin Toy Story, joka, päinvastoin mutta liioittelematta, sisälsi vastenmielisintä koskaan näkemääni elävää kuvaa. Riivatut paholaislelut ja eritoten "oikeasti elävät olennot" iskivät suoraan hermoon paitsi kömpelön juustonaamatoteutuksen, jo ihan konseptien vuoksi. Silmiä ei sinänsä viilattu kuin 80 minuuttia, aivan. Mutta eikös vain seuraavina vuosina käynyt niin, että Pixar-elokuvat niittivät mainetta, kunniaa ja käteistä, samaan aikaan kun perinteisiin Disney-tuotantoihin suhtauduttiin yhä nuivemmin - mikä likimain johti niiden sukupuuttoon?

Vihasin Toy Storyja pyhästi, kunnes totuin huonoon tietokoneanimaatioon, katsoin ne uudestaan ja siirryin vihaamaan niitä periaatteesta. En tiedä mitä näin, kun ykköstä ensi kertaa katsoin, myönnetään, mutta varsinaisia kehuja en vieläkään jaa. "Se" ja varsinkin "sen" jatko-osa olivat aikanaan jotain uutta ja mullistavaa, eivätkä vain tekniikan puolesta. Pixar mukaili lastenelokuvien perinteitä, mutta onnistui kadottamaan taian ja tunteen. Uutta oli täten sekin, että tällaisen julistivat viiden tähden kamaksi kaikki kyynisimmistä kriitikoista lähtien! Animaation halveksujienkin tiedetään käyneen näitä katsomassa!

Näitä näsäviisaita, jopa ilkeitä hahmoja, joiden välillä ei ole aitoa lämpöä, kemiaa tai mitään muuta kuin yhteinen rakkaus kieltämättä hassuihin populäärikulttuuriviittauksiin. Se isopäinen cowboy lienee joku keskiajalla syntyneiden tekijöiden lapsuuden trauma, ei siinä vielä mitään, mutta sen sanon ihan asiantuntijana, että vaatii taitoa luoda niin mälsä ja lattea toimintafiguuri, kuin mitä Buzz Lightyear edustaa. Itkiessäni itseäni uneen toistan mantraa: herra Walt Disney olisi kanssani samaa mieltä! Disneyn kerrotaan valitelleen monia tunnekylmiksi jääneitä hahmoja, esimerkiksi Ihmemaan Liisaa ja Peter Pania.

Vihani on rajoittunut Toy Storyihin. Ötökän Elämää, Monsterit Oy ja tuoreempi Autot ovat "ihan kivoja" lastenelokuvia lapsille, Autoja tosin paheksun siksi, että se on moraaliton yksityisautoilun ylistyslaulu. Jos arvostelisin kolmikon nyt, varmaankin kolme tähteä paukahtaisi (per elokuva) väsynein perusteluin. Tottahan Pixar osaa simppelin tarinan kertoa ja pyörittää bittejä niin, että vilkkuvat värit pitävät yleisön hereillä seuraavaa pikkuhauskaa repliikkiä odotellessa. Hyvällä tahdollakaan (tätä minulla on, olen Pixarin tuotokset useampaan kertaan katsonut) en kykene kolmikon maailmoihin uppoamaan. Ja ikärasisteille tiedoksi, että minun tosiaankin pitäisi upota - olen kohderyhmää siinä missä räkänokatkin, kysykää vaikka studiopomoilta, minä katson kiinnostavan tarjonnan teatterissa, ostan DVD:n jos pidän näkemästäni ja nukun asianmukaisissa lakanoissa, jos rakastun.

Nemoa Etsimässä oli ensimmäinen Pixarin tuotos, joka osui ja upotti. Niputettu leffakolmikko toimii visuaalisessa mielessä, koska päähenkilöiden on tarkoituskin olla rumia ja vastenmielisiä. Nemoa Etsimässä on kuitenkin jo kaunis, isolla kankaalla jopa tippa-linssissä-kun-se-on-niin-kaunis, minkä ohella hahmot ovat kerrankin sympaattisia; on se huonomuistinen fisu ja muitakin. Vaan miksi ylistää tätäkään maailmalle, kun moinen on yhtenä ymmärryksenä tullut sokeaksi sille pienelle seikalle, ettei Nemossa ole tarinaa senkään vertaa, kuin Pixarin aiemmissa? Useammilla katselukerroilla irrallisten kohtausten pinoaminen peräkkäin häiritsee, joten eipä tämäkään mikään klassikko ole.

Toisin kuin Ihmeperhe ja Rottatouille ovat. En tosin piruuttanikaan pidä näitä ensisijaisesti Pixar-elokuvina, vaan Brad Bird -elokuvina, eli sen jatkumon osana, minkä Bird aloitti loisteliaalla Rautajätillä (julkaisijana Warner Bros). Birdin kolme elokuvaa ovat henkilökohtaisella top-100-listallani, joten en edes yritä tehdä hänelle kunniaa tässä yhteydessä. Todettakoon vain, että Bird tekee oikein kaiken, mistä olen hänen kollegoitaan syyttänyt, ja muutakin. Arvostukseni eritoten tuoretta tuttavuutta Rottatouillea kohtaan nousee kohisten (ja kättelyjen jälkeen olin tätä mieltä). Rottatouille on tulevaisuudesta. Kyseessä ei voi olla muuta kuin kehittyneen tekoälyn laskutoimitusten tulos; jotain minkä maailmaa hallitseva Ylimieli loi, jotta hän voisi osoittaa ylemmyyttään paitsi älyn ja voiman, myös estetiikan ja järjen toiselle puolelle menevän sielukkuuden tasoilla.

Joo. Vaan sen lupaamani synninpäästön suon Pixarille vasta täksi kesäksi valmistuvan tieteiskomedian WALL-E johdosta. Sitä ei ohjaa Bird, vaan Nemoa etsinyt Andrew Stanton. On aivan sama, onko WALL-E hunajata vaiko tärpättiä. Synnit on unohdettu. Urhoollisuusmitali on myönnetty kaupan päälle.

Kermakakkukomediaa painottava 120 miljoonan dollarin elokuva neliskulmaisesta, piippauksin kommunikoivasta, helliä tunteita herättävästä robotista on jotain käsittämätöntä - onko tämä todella tulossa, valkokankaille saakka? Hollywood ei silmää räpäytä, jos vihreää valoa pitää näyttää ajatteleville aikuisille suunnatun sarjakuvan apinoille suunnatulle elokuvaversiolle (Herrasmiesliiga), tai leffalle Eddie Murphysta avaruusaluksena (Meet Dave). Mutta ettäkö elokuva kiikaripäisestä robotista, joka siivoaa maapalloa ihraisiksi säkkituoleiksi muuttuneiden ihmisten jäljiltä? Eihän tämä edes perustu mihinkään! Ei edes 50-luvun versioon samasta aiheesta!

Toisin kuin tietääkseni monet, en laske päiviä WALL-E:n ensi-iltaan, koska ei tarvitse. Elokuvanörtin identiteetilläni on ilo rinnassa jo sen johdosta, mitä on tarjolla nyt: WALL-E:n itsensä, riemastuttavien trailereiden ja kaikkien niiden lupausten, että elokuva on ilmeisimmän viehätysvoimansa takana uskalias satiiri. Se mitä Pixar on lähtenyt tekemään, tai vähintäänkin yrittämään, romuttaa lopullisesti harhaluuloni, että firma tuottaisi maailman loppuun saakka Ameebojen kommandiittiyhtiöitä ja Norsun kärsimyksiä.

WALL-E:n edustama riski valaisee kauniisti studion tulevaisuudensuunnitelmat. Ihmeempiä faktoja projekteista ei ole saatavilla. 2009 nähdään jonkin sortin supersankaritarina, Don Quijote -mukaelmaksikin kutsuttu Up, jossa päähenkilö on 70-vuotias vaari. Kauempana tulevaisuudessa siintää tietokoneanimaatiota ja oikeita näyttelijöitä (oletettavasti) yhdistelevä fantasiaseikkailu/seikkailutrilogia John Carter of Mars, sekä Birdin ohjaama maanjäristysraina 1906, joka profiloitunee "perinteiseksi elokuvaksi". Niin on mielekästä tätä kaikkea odotella, että mielihyvin suon Toy Story 3:n (2010) Pixarin perinteisemmille faneille. En aio purra, lyödä tai kirjoittaa aiheesta arvostelua.