Tohtori Uwe Boll

Pistääkseni itseni koville ensimmäisessä V2.fi-kolumnissani, päätin kirjoittaa videopeleihin perustuvista elokuvista - positiiviseen sävyyn! Tästä ei tie pystympään nouse.

Taidemuoto on niin nuori, ettei moni ole ikänään ollut pelileffojen kohderyhmää, toisin kuin onnekseni minä, joka voin edes yrittää taantua menneeseen. Super Mario Brothersia (-93), Van Dammen Street Fighteria (-94) ja piirrettyä, mutta vain hädintuskin animoitua Tekken: The Motion Picturea (-97) kohtaan on helppo kehittää sen suuntaista nostalgiaa, että niistä jos en olisi aikanaan rahaa maksanut, ei helvetillinen viha elokuvia kohtaan olisi välttämättä syttynyt sisimpääni, mikä tekisi minusta onnettoman kriitikon.

Double Dragon

Sellaista alitajuntani joka tapauksessa väittää, että täydellinen pelifilmatisointi syntyi jo vuonna 1994. Haukuttu tai lähinnä unohdettu toimintakomedia Double Dragon aiheuttaa nostalgianväreitä, sillä en ole nähnyt sitä kymmeneen vuoteen, ja hyvä niin. Double Dragon sijoittuu pelimäisesti epämääräiseen synkkään tulevaisuuteen, jossa sankarit pieksevät jengejä (mm. punkkarit ja postimiehet) ja loppuvastuksia (mm. ulosteen näköinen, muistaakseni pelissäkin vilahtanut steroidihirviö) taikakalun vuoksi. Leffan huono mutta äänekäs huumorintaju toi jo aikanaan mieleen kaverit, joiden kanssa mätkintäpelejä pelataan. Nerokasta? Mitä tulee kuvavalintaani, on mieleeni jostain syystä syöpynyt ikuisiksi ajoiksi kohtaus, jossa päähenkilöt kiinnostuvat Alyssa Milanon takapuolesta. Tämä totuus antakoon painoarvoa sille, mitä sanottavaa minulla on myöhemmistä elokuvista.

Street Fighter II: The Animated Movie

Aidosti aikaa kestävä esitys samalta vuodelta on Street Fighter II: The Animated Movie. Anime nauttii yhä aitoa kansansuosiota, mikä on hyväksyttävää, sillä pätkä on hyvin piirretty ja tarpeeksi uskollinen pelille. Kyseessä on surkuhupaisa elokuva - jonka viihdearvo on huipussaan kiitos kiihkeiden taisteluiden ja juuri sen tahattoman huumorin: "nyt voitan teidät psyko-powersseillani!" Bonuksena leffassa nähdään legendaarinen Chun Li alasti. Kulttuurihistoriallisesti tärkeästä kohtauksesta kerrottiin tuoreeltaan muun muassa edesmenneessä Nintendo-lehdessä, jonka journalistinen linja elää entisen tilaajan kolumnissa. Myöhemmistä Street Fightereistä olen nähnyt vain SF Alpha: The Movien (-99), jossa on hienoa se, että se yrittää olla oikea elokuva.

Mortal Kombat

Vai onko sekään nyt niin hienoa, tavoiteltavaa? Joissain yhteyksissä olen saattanut mainita, että pidän Mortal Kombat -peleistä. Leffa valmistui 1995, jolloin sarja oli suosionsa huipulla. Pätkä on kivasti kuvattu ja lavastettu ja kohtalaisesti näytelty, muttei kuitenkaan oikea elokuva. Pikaisen alkujohdannon jälkeen sittemmin vihatuksi noussut ohjaaja Paul W.S. Anderson antaa kansalle, mitä kansa pyytää: kaksintaistelukohtauksia, toisia toisten perään. Jos leffa olisi Martin Scorsesen ohjaama, taistelukohtauksia olisi vähemmän, mikä johtaisi siihen, ettei koko ensimmäisen pelin pellehirviöpoppoo ehtisi päteä kunnolla. Mortal Kombat Annihilation (-97) yritti samaa taktiikkaa - mutta artikkelin teemaa kunnioittaen en kirjoita siitä sanaakaan.

Olisin aikanaan voinut olla onnellisempi vain, jos Mortal Kombatissa olisi ollut tissejä ja enemmän verta, mitä en häpeä, sillä tämä tuntuu olevan pelaajien virallinen linjanveto. Yksi pitkälle mietitty pelimaailma, tarina ja mytologia, jota kiistatta rakastetaan ja joka saattaa päätyä valkokankaalle, on Halo. Totta kai fanilaumat nyökyttelivät, kun elokuvaajat lupasivat olla uskollisia tälle kaikelle - mutta välitön joukko-orgasmi nähtiin foorumeilla vasta, kun joku leffamies heitti ohimennen, että Halosta saattaa tulla raaka ja intensiivinen kuin Pelastakaa Sotamies Ryanin aloituskohtauksesta.

Lara Croft: Tomb Raider

Toisena esimerkkinä Tomb Raiderin Lara Croftista puhutaan yleisesti naispuolisena Indiana Jonesina, jonka nimi taas on synonyymi seikkailulle. Lara sai nörtit kiimaan jo ollessaan legoukkelin näköinen tötterötissi, joka etsi aarteita dinosaurusten luolista. Ollessani henkilö, joka pelasi ensimmäisen Tomb Raiderin läpi Nude Raider -modi päällä, voin asiantuntijana sanoa, että muovisen muhkean Angelina Jolien palkkaaminen leffaan, jossa on ninjarobotti, eläviä kiviukkoja, aikamatkustusta, vihjailevia ilmeitä ja pomppivia tissejä, on loistava veto. Lara Croft: Tomb Raider myös löysi yleisönsä teatterikierroksella. Elämää suuremmasta Indiana Jones -hengestä olisi naurettavaa puhua - mutta tasoloikkien älyttömyyden leffa tavoittaa ja jos fani katsoo sen kertaalleenkin hymyillen, on kyseessä onnistuminen.

Resident Evil

Rahan takominen tällä kaavalla ei ole ollenkaan vaikeaa varsinkaan, kun väkivaltaa, tissejä ja aiheuskollisuutta odottava henkilö on yleensä valmis unohtamaan elokuvan nimen, jos sitä muuta on tarpeeksi. Rakastan Resident Evil -pelejä ja halveksin niihin perustuvia elokuvia, mistä huolimatta olen filmit vapaaehtoisesti katsonut: henkilökohtaisesti en innostu tylsästä väkivallasta, mutta jos leffaan saadaan viides elementti Milla Jovovich, on jo tämä yhdessä tutun nimen kanssa joku psykologinen juttu, jonka ansiosta hirveä elokuvatrilogia ei saa oksentamaan, toisin kuin saman emännän yhtä huono tuntemattoman höpönlöpön filmatisointi (en minäkään kaikkea katso).

Final Fantasy: The Spirits Within

Jos fanipoikien tarpeista ei välitä, voi firma meinata mennä konkurssiin. Pelitalo Squaren itse kyhäämä unenomainen taide-elokuva Final Fantasy: The Spirits Within (-01) on kunnioitettava yritys tehdä jotain ainutlaatuista vallankumouksellisella animaatiotekniikalla. Pelien kanssa sillä ei ole mitään tekemistä - kuten ei hyvien tieteiselokuvienkaan. Paikan DVD-hyllyssäni ja maininnan Resident Evileitä kehuvassa artikkelissani floppileffa joten kuten ansaitsee. Päinvastaista taktikkaa yritti Final Fantasy VII: Advent Children (-05), joka jatkoi huippusuositun, itsenikin arvostaman roolipelin tarinaa yhtä loisteliaalla animaatiolla. Halvalle linjalle lähteminen olisi tässä yhteydessä ollut kummallista. Mutta onko lopputulos muuta kuin edeltäjäänsäkin erinomaisempi vaihtoehto unilääkkeille? Ei.

Bloodrayne

Suosittelen Hollywoodia ja muita tahoja pysymään eksploitatiivisella linjalla siihen saakka, kunnes David Lynch tahtoo tuoda valkokankaalle Harvesterin, tai Terry Gilliam hourailee jotain Katamari Damacysta. Pelaajat joutuvat antamaan niin kamalia asioita anteeksi pelatessaan, ettei heiltä voi vaatia samaa enää teattereissa - viihdettä kehiin! Doom (-05) ilman helvettiä ja sarjatulisinkoa ja Hitman (-07) ilman älykkäitä salamurhia pakottavat minut lyömään pääni seinään, ennen kuin voin kunnioittaa juttuni teemaa ja luetteloida loputkin siitä kaikesta, mikä on hyvää kaikissa koskaan tehdyissä videopelileffoissa: Doomissa oli The Rock ja yksi silmistä kuvattu kohtaus, yhdessä Pokemonissa oli repliikki "olisipa minulla housut" ja ei, en ole unohtanut sitäkään, että videopelileffoja Bloodraynesta Dungeon Siegeen ulostaneen Uwe Bollin Alone in the Darkissa (-05) soi Nightwishin Wish I Had an Angel.

Silent Hill

On olemassa yksi peleihin perustuva elokuva, josta puhuttaessa ei tarvitse lässyttää. Christopher Gansin näkemys Silent Hillistä (-06) ei ehkä ole kauhuelokuvan klassikko, mutta Gansin tyylitajussa riittää ihailtavaa; Silent Hill on sykähdyttävä elämys korville ja silmille. Myös tarinassa on yritystä, vaikkei sitä alussa uskoisi. Muutamina hetkinä Silent Hill tuntuu nousevan kliseiden suosta joksikin hyytäväksi, vangitsevaksi. Kauhuelokuvien nykytason (hard rock hallelujah!) huomioiden muutamankin ilkeän hetken johdosta tekee mieli kiittää.

Leffa on samaan aikaan uskollinen niin peleille kuin pelielokuvien kaavallekin. Pakollinen "on tässä tissejäkin" -kohtaus on laskelmoitu, mutta myös hillityn tyylikäs, huvittava vain harjaantuneelle silmälle: ennustan hyvin varustellun poliisittaren kuoriutumisen kypärästään ja päällystakistaan (pulssia nostaneen kohtauksen jälkeen) olevan uusi Alyssa Milanon takapuoli.