Teini-ikäisiksi mutanttininjakilpikonniksi kutsutut Miehiset Mutantti Karpaasi Shrekit saapuvat teattereihin perjantaina. En odota ihmeitä tuottaja Michael Bayn tiimiltä, mutta leffa on tunnin lyhyempi kuin Transformers 4, joten pahimmassa tapauksessa olen jo Alkon kassalla silloin kun viimeksi vasta harkitsin muovipussin vetämistä päähän.

Katsoin uudestaan kaikki aiemmat Turtles-elokuvat. Yhtä niistä lemmin, mutta voin luvata, etten tule vertaamaan uutta elokuvaa "vanhoihin hyviin aikoihin" arvostelussa.

Itse kukin ulvoo joskus kuuta nostalgialasit kuonolla. Nostalgia voi myös sulautua DNA:han. Eri sukupolvet kasvavat arvostamaan eri asioita. Minä leikin lelu-ukkeleilla 80- ja 90-luvut alusta loppuun, eli täysi-ikäiseksi saakka, eli myös hiljaa opiskelijakämpässä silloin kun ostin ensimmäistä kertaa sihijuomaa ja kerskaileva naapuri koputti oveen kysyäkseen olenko jo saanut pillua. Noina vuosina nukeissa oli enemmän yksityiskohtia kuin pelien Lara Crofteissa ja Solid Snakeissa. Noina vuosina tehtiin kaikkien aikojen parhaat nukke-elokuvat.

Olen innostunut fotorealistisen animaation mahdollisuuksista, mutta olen kasvanut rakastamaan nukkeja, enkä kohtalaista tietokoneanimaatiota. Nuken ilmeet ovat rajatut, mutta nukke reagoi oikein fysiikan lakeihin kuten valaistukseen. Nuken ei tarvitse olla realistinen, vaan persoonallinen. Siinä on surrealistista lumoa, kun nuken näköinen nukke vaikuttaa elävän.

Vuoden 1990 Teenage Mutant Ninja Turtles on nukke-elokuvien Citizen Kane. Kakarana pidin sitä hyvänä leffana, kuten kaikkia muitakin, joten uskon nauttivani siitä enemmän nykyään. Jim Henson's Creature Shopin visionääriset tehosteet ovat vain yksi elementti. Nukkepuvut ovat lähes yhtä hyviä jatko-osassa Mönjän salaisuus (1991), mutta mikään muu ei ole.

Jo ensimmäinen kohtaus, jossa ryöstösaalis siirtyy kädestä toiseen uutisten puhuessa rikosaallosta, on esimerkki kerronnan ja kuvan harmoniasta. Lähes jokainen kohtaus on sekä viihteellinen että rakentava. Naamiosankari Casey Jones on kevennys, joka tuo Rafaellosta ja April O'Neilista uusia puolia esiin ja melkeinpä tiivistää elokuvaa ehtiessään sinne minne kilpparit eivät. Kun Casey liittyy tiimiin, juuri hän kuulee puhelun, jossa April saa potkut. Niinpä hänen ja Aprilin tuittupäinen romanssi saadaan heti käyntiin, mikä piristää tarinan alakuloista vaihetta. Syrjäytyneen teinihahmon sekunnit antavat ymmärrystä kelmeille. Sitten hän edistää juonta. Sitten hänen avullaan väännetään sanoma siitä, että isät rakastavat poikiaan. Silppuri oli vielä myöhäislapsuutenikin leikeissä ultramagee naamioroisto, joka sai myös Aprililta karismansa vuoksi, mutta tässä leffassa hän on kiehtova fantasiaversio iljettävistä nilkeistä, joiden seuraajat ovat uhreja. Suuri suunnitelma on kakaroiden aivopesu mestalla, joka olisi vedonnut Pinokkioonkin. Kun mestari Tikku tylyttää, että sinä kuolet kunniatta, repliikille on rakentunut painoa ilman saarnaa.

Tyylin ja tavoitteet huomioiden elokuva edustaa kutakuinkin täydellistä kerrontaa. Jos puhun potaskaa, kerro lisää. Haukun elokuvia epävireisiksi joka viikko. Useinkin vanha leffa, jonka käytännössä muistan ulkoa, herättää halun ylistää sitä suu vaahdossa. En tiedä, muodostanko silloin mielipiteitä elokuvasta, vai onko elokuva muodostanut minut.



Voiko tämä muuttua kamalammaksi, kysyy Michelangelo Mönjän salaisuudessa, kun keu-keu-turtlesit tappelevat Puuhanallea ja Visulahden dinosaurusta vastaan yökerhossa. Pian hämmentynyt Vanilla Ice ryhdistäytyy ja esittää surullisenkuuluisan Ninja Rap -kappaleensa tanssitappelun jatkuessa ja yleisön bilettäessä. Go ninja go ninja go!

Kolmosessa (1993) heikommin toteutetut kilpparit lähetetään ajassa maustamaan kankeaa samuraiseikkailua. Katsoin leffan 1,5-nopeudella. Nelonen eli tietokoneanimaatio TMNT (2007) on sujuva jatko-osa ilman syytä. Varsinkin April ja Casey ovat eri hahmoja kuin aiemmin ja roistoina häärii geneerisiä hirviöitä, vaikka yli kymmenen vuoden tauon jälkeen Silppuri olisi vetänyt saliin useampia nostalgiasetiä toukkineen.

Turtles-versioiden erilaisuuden huomioi käsinpiirretty elokuva Turtles Forever (2009), jossa eri universumien kilpparit kohtaavat. 80-luvun animaatiosarja esitetään hölmömpänä kuin se oikeasti on, 2000-luvun sarja näyttäytyy hajuttomana ja mauttomana ja synkkä alkuperäissarjakuva herätetään eloon.

Ensimmäinen leffa on vahvasti oman aikansa tuote ja olemassa jo, joten jos saisin valita mihin uusi elokuva perustuu, niin sarjakuviin, jotka perustuivat parin numeron ajan 80-luvun animaatiosarjaan, mutta muuttuivat kypsemmiksi ja villimmiksi animaation taantuessa kermakakkukomediaksi. Toivon siis elokuvaa, joka perustuu tietyn sarjakuvan tiettyihin numeroihin ja jos vielä maailmanrauhan saisi kylkeen.

Ehkä toivon vain, että uusi leffa on sujuva. Muutama juttu pitää vanhan rakkauteni aidosti elinvoimaisena, mutta Turtles kuin Turtles viihdyttää nostalgialasit päässä, kunhan lasit ovat hetken ehtineet pölyyntyä. Monet varhaisimmat muistoni liittyvät He-Maniin, mutta myöhemmin kun Turtles valtasi huomion, leikkeihin tuli juontakin ja piirustukset muuttuivat sarjakuviksi. Ensimmäinen luomani hahmo, jonka tarinalla on alku ja loppu, on melko varmasti turtlesien liittolainen Pahkoura, joka on periaatteessa kaktus, jolla on silmä, oranssi mekko, kaksi jalkaa ja yksi käsi, joka näyttää jumalattomalta erektiolta. Hänet ammuttiin laserpyssyllä paskaksi, mutta sitä en muista, heräsikö hän henkiin siinä vaiheessa, kun suhtauduin teininä nostalgisesti muutamiin lapsena luomiini asioihin.