Tässä numerossa selvitän mistä kertoo HBO:n uutuussarja The Leftovers eli suomeksi "Jämät".

Ja lisäksi. Game of Thrones -mulkaisussa epäilin, onko sarja menossa minnekään, kun taas Fargo-mulkaisussa uskoin, että sarja on menossa jonnekin. Tuotantokaudet ovat päättyneet, joten tahdon päivittää mielipiteet.


Mulkaistu: 1. kausi, ensimmäiset 3 jaksoa

Osa ihmiskunnasta haihtuu ilmaan. Uskonoppineet ja tiedemiehet ovat ihmeissään, mutta vain taustalla vilahtavien uutisten mukaan. Sarja ei vihjaile, että mysteeri on ratkeamassa. Sarja ei ala lento-onnettomuudella (toisin kuin mm. Lost, Revolution ja Under the Dome). Ajassa hypätään heti vuosia eteenpäin, koska olennaisin juttu on kokoelma kroonisesti alakuloisia hahmoja. Jotkut ovat seonneet avoimesti ja liittyneet kultteihin. Oudot painajaisunet saattavat alustaa mystisiä käänteitä, mutta tässä vaiheessa nekin kuvaavat vain mielen järkkymistä. Arvostan sarjaa, joka luottaa hahmoihin ja katsojaan sen sijaan, että se yrittäisi myydä huippujännän vihjailufantasian paviaanille. Mutta ei tämä yksinään riitä.

Valopilkkuja ovat poliisipäällikkö, jonka sekoaminen on sisällökästä ilman syytäkin, sekä pastori, johon henkilöityy monia uskovaisten huonoista piirteistä. Pollaria käsitellään osuvasti hänen omasta näkökulmastaan. Virka-ajalla ja teinityttären isänä hän tekee parhaansa. Hänen öiset tempauksensa kuten ammuskelu ja tappelu eivät vaikuta asiayhteydessä niin oudoilta kuin puheissa myöhemmin. Mies on huolestunut, mutta omaa katoavaa todellisuudentajua on hankala analysoida (kuulemma).

Pastori on vakuuttunut, ettei tapahtuma ollut hyveellisten sielujen ylöstempaus. Hän levittää tietoa kadonneiden synneistä eli keskittyy negatiiviseen. Edes hän ei saa katoamisia vaikuttamaan pääasialta. Kirkkoaan hän yrittää pelastaa. Niin tehdessään hän näkee enteitä siellä täällä ja käyttäytyy kyseenalaisesti. Vakaumus kriisissä on mielenkiintoinen aihe, mutta tyylilaji poukkoilee draamasta kärkevään mustaan huumoriin.

Erään kultin jäsenet eivät puhu, vaan möllöttävät tupakka suussa. Heidän on tarkoituskin olla rasittavia, mutta voi haukotus. Repliikkien rustaus paperille on hidasta. Vaikken kokenut tarvitsevani lisätietoja kultista vielä, on se, ettei virnistelijä suostu avaamaan suutaan, yhtä turhauttavaa kuin iänikuinen vihjailu esimerkiksi Lostissa, jonka luojista yksi, Damon Lindelof, vastaa tästäkin.

Veikkaan, että vahvasti keskinkertainen The Leftovers lopetetaan 1-2 kauden jälkeen. Justin Therouxin suoritus poliisipäällikkönä on koukku, mutta yksi jaksoista sivuuttaa hänetkin, joten näin aluksi sarja ei onnistu rajaamaan aihetta. Liv Tyler on mukana myös, mutta suoritus ei palauta mieleen, onko hän koskaan ollut muuta kuin söpöt Aerosmith-huulet. Useimmat hahmot lähinnä hengittävät. Rajutkin kohtaukset ovat jotenkin... masentuneita. Tragedia näkyy hahmoissa, mutta sen yliluonnollisuus näkyy lähinnä pöhkössä papissa. Haaveilin ylöstempauksesta tunteellisesti viimeksi tänään pelkästään lämpötilasta johtuen, joten olen itsekin rikkaampaa kerrontaa kuin sarja, jossa edes kulttilaiset eivät analysoi ihmettä (vielä).



Mulkaistu: 1. kausi, "loput jaksot"

Suosittelen yhä tätä 90-luvun leffaan perustuvaa sarjaa mustan huumorin, rikostarinoiden ja persoonallisten hahmojen ystäville. Tällä kertaa suosittelen myös hillittyjä ennakko-odotuksia.

Tekijöillä on homma hanskassa? Tietenkin on, koska jymyhunajana alkanut tarina päättyy kymmenenteen jaksoon? Minisarjan ei tarvitse "hypätä hain yli"? Juu, niin varmasti.

Yli puoleen väliin saakka sarja on timanttia. Muun muassa yhteys sarjan ja elokuvan välillä vahvisti kuvaa luovasta, fiksusta jatko-osasta. Loppupuolisko ehtii käydä läpi perustason virheet. Yksi leffan persoonallisista yksityiskohdista kierrätetään muuten vaan. Sivujuonet jäävät kesken, joten käänteet alkavat vaikuttaa temppuilulta. Ylivoimaisesti irrallisin ääliömäisyys tapahtuu ennen finaalia, mutta annoin sen sokeasti anteeksi ja irvistelin urakalla vasta ymmärrettyäni, ettei sarja enää edes ehtisi sitoa kaikkea yhteen.

Mainitaan jälleen Lost. Fargo on samansuuntainen elämys tiivistettynä kuin 6 kautta Lostia. Rakkaudestani tuli vihaa, mutta ei sentään katkeraa vihaa, sillä 1-2 jakson mittainen pettymys on helpompi niellä kuin 1-2 väsynyttä tuotantokautta.



Mulkaistu: 4. kausi, "loput jaksot"

Noin yhden asian jaksot - kuten isot taistelut - ovat mielestäni palkintojaksoja. Tilkkutäkkimäistä alustusta jaksaa seurata, koska aina joskus sarja keskittyy johonkin elokuvamaisesti. Toisaalta neljännen kauden päätösjakso nousi yhdeksi suosikeistani, vaikka se on juuri sellainen "kohtauskokoelma", jollaisia olen usein kritisoinut.

Jutun loppu koostuu juonipaljastuksista. Lue vain jos kausi on koettu.

Mainittu jakso päättää useamman sivujuonen väkevän melankolisesti. Yksi voimakkaimmista ellei jopa voimakkain poliittinen peluri surmataan. Sarja ei teeskentele, että tämä oli tärkeä käänne, joka mullistaa kaiken "heti seuraavassa jaksossa", vaan panostaa tunnelmaan uhrin ja murhaajan välillä. Isän ja pojan suhde on aina ollut tulehtunut, ja heidän viimeinen hetkensä on hiljainen ja ruma.

Maailmaa ei muuta myöskään se, että käristyneen ja katkeran miehen ja tappamisen makuun päässeen aatelisen pikkutytön patikkareissu päättyy. Kyse on vain hahmoista juuri nyt. Tyttö on saanut vaikutteita, eikä hänestä ole tulossa hyvää tai pahaa, vaan kylmä ja vahva. Sellainen vahvuus tulee auttamaan elämässä, mutta asenteen heikkoudet ovat ilmeisiä. Kylmä ja vahva on saattajakin, eikä hän ole saavuttanut mitään. Se on mitä erikoisimmalla tavalla sydämen särkevä hetki, kun äijä uhoaa toivovansa, että hän olisi raiskannut tytön siskon, jotta hänellä olisi edes yksi hyvä muisto. Hän kähisee näin saadakseen armokuoleman, jota ei tule, ja on ilmeistä, mikä osa puheesta on vilpitöntä ja mikä suunsoittoa.

Muitakin jytkyhetkiä jaksoon mahtuu koko kaudesta puhumattakaan. Sarjan ei tarvitse olla menossa mihinkään eikä päättyä, jos yksittäisten juonien päätökset ovat tätä tasoa ja osa hahmoista jatkaa kohti seuraavia. Tämä on parasta A-luokan saippuaoopperaa.