Aikamme ilmiön Game of Thrones neljäs kausi alkaa maksullisissa palveluissa huhtikuun 7. päivä. HBO toimitti näytteeksi kolme jaksoa. En paljasta mitään tärkeää. En aio vihjata, tapahtuuko jotakin vai eikö tapahdu. Mielestäni tarina on muuttunut sivuseikaksi.

Tuottajat tahtovat tehdä seitsemän tai kahdeksan kautta, joten on mahdollista, että allekirjoittanut on nähnyt kokonaisuudesta lähes puolet. On kätevä hetki tehdä välitilinpäätös varsinkin, kun lukijat eivät voi tietää varmaksi puhunko asiaa vai potaskaa.

Lehdistö-DVD:n heikosta kuvan- ja äänenlaadusta huolimatta ahmin uudet jaksot. Sarja on erittäin viihdyttävä. Ken ei kaipaa muuta kuin tuon tokaisun, hän on sen saanut. Olemme samaa mieltä.

Veikkaan toisen kauden näyttävän vahvimmalta sarjan päätyttyä. Ensimmäinen kausi esitteli niin onnistuneesti niin paljon, että peräti neljä tarinan käynnissä pitänyttä hahmoa voitiin tappaa ja kokonaisuus vain parani. Meren barbaarisemmalla puolella dominoivien miesten kuolemat antoivat hennon naisen aloittaa oman matkansa kohti suuruutta. Meren sivistyneemmällä puolella juopon mutta harmittoman kuninkaan ja hänen luottomiehensä kuolemat syöksivät valtakunnan kaaokseen.

Toinen kausi jatkoi kylvöä ja korjasi satoa. Paras esimerkki tästä on irstas alkoholistikääpiö Tyrion Lannister, joka kehittyi luontevien käänteiden kautta rakastajaksi, poliitikoksi ja epävarmuudestaan huolimatta urhoolliseksi sotilasjohtajaksi! Voiko meininki tästä enää parantua? Tuskin.

Tyrion oli suosikkini toisella kaudella. Hänen suuren taistelunsa aikana uskoin sarjan kehittyvän legendaariseksi itsevarmoin harppauksin. Tyrion on yksi tärkeimmistä hahmoista? Peter Dinklage on sarjan tähti? Juu ei.


Kolmas kausi palautti Tyrionin sivuhahmoksi, jolla on rajoitetusti merkitystä maailman tapahtumille. Hänen seuraamisensa on yhä palkitsevaa. Kaikilla hänelle tapahtuneilla asioilla on merkitys hänelle ja faneille, jotka tahtovat tietää mitä sedälle kuuluu, olipa se mitä vaan. Tällaisia elämyksiä kutsutaan saippuaoopperoiksi.

Jaime Lannister oli suosikkini kolmannella kaudella. Siskoaan nussiva psykopaatti kusipää alkoi muuttua sympaattiseksi niillä main, kun häntä silvottiin ja hän aidosti ystävystyi omituisen naiskorston kanssa. Voiko meininki tästä enää parantua? Tuskin.

Kolmannen ja neljännen kauden kuviot ovat tuttua laatua, mutta illuusio määrätietoisesta kokonaisuudesta on haihtumassa kuten sarjoille yleensäkin käy. Kyse ei ole tarinasta tyyliin Taru sormusten herrasta, vaan satunnaisista tarinoista tyyliin Salatut elämät. Jos zombiearmeijan hyökkäyksestä vihjattaisiin jokaisen tuotantokauden päätteeksi, ja viimeisellä kaudella kaikki hahmot liittoutuisivat sitä vastaan, tämä ei tarkoita, että Salatut elämät kertoi johdonmukaista tarinaa koko ajan.

En ole lukenut romaaneja, mutta olen kuullut, että kirjailija George R.R. Martin on moneen kertaan päätynyt paisuttamaan tarinaa. Alunperin hän suunnitteli jopa hyppäävänsä ajassa eteenpäin: arvatakseni pisteeseen, jossa jotkut isoimmista tarinoista kohtaavat, jos ne siis koskaan kohtaavat. Hän ei kuitenkaan malttanut jättää hahmojen matkaa tulkinnanvaraiseksi, joten tyhjäkäyntiä on tiedossa.


Pari kohtausta silloin tällöin saavat osiot kuten punkeron naishuolet ja eläinten silmillä näkevän pojan puskasamoilu ovat purukumia ja pikakahvia, jos valtaistuinpeli on pihvi ja perunat. Ja lisää pökköä pesään: uudella kaudella kuvioihin saapuu joku prinssi Oberyn, joka ilmoittaa olevansa biseksuaali kostaja. Näkemieni jaksojen aikana hän harrastelee ryhmäseksiä ja/tai muistuttelee koston kiinnostavan. Hänkin on viihdyttävä. Hän on koomisen röyhkeä, hänellä on eksoottista aksenttikarismaa. Epäilen kuitenkin, ettei hänkään ole yhtä perusteltu osa kokonaisuutta kuin vaikkapa Kahden tornin uudet hahmot.

Kun sarjalla vaikutti olevan päämäärä, sitä oli ilo kiitellä muistakin ansioista. Lyhytkasvuista miestä on käsitelty ristiriitaisena persoonallisuutena, eikä fantasiakääpiönä. Mukana on ollut useammanlaisia homoja. Jos mietimme sitä, miten naisia käsitellään Hollywood-elokuvissa, hekin ovat vähemmistö, jolle Game of Thrones on järjestänyt kiitettävän vahvoja ja monipuolisia rooleja. Ansiot ovat yhä läsnä. Sarja on aivan omanlaisensa. Vain kömpelöimmät hetket, kuten uuden hahmon välittömästi aloittamat bi-kerskailut (ja yleisesti ottaen tavat, joilla tissejä ja tussuja yritetään pitää esillä), ovat vaarassa muuttaa sarjan parodiaksi itsestään. Mukana on tällä hetkellä kolme täysin erilaista tärkeää hahmoa, joilta on leikattu penis irti, sekä munattomien miesten armeija. Onko tämäkin edistyksellistä? Ainakin tämä on hauskaa.

Varoitan lopuksi yhdestä asiasta, joka ei liity tarinaan.

Kolmannella kaudella esiteltiin palkkasoturi Daario, joka katkaisi kollegoiltaan kaulat liehitelläkseen Daenerysta. Daenerysin nouseminen alastomana tuhkasta lohikäärmeiden kanssa on mielestäni elokuvan ikonisimpia visuaalisia hetkiä, joten näin symboliikkaa siinä, kun hän nousi alastomana ammeesta Daarion saavutettua hänen luottamuksensa. Daario on arveluttava mutta karismaattinen kukkoilija, johon tykästyin välittömästi. Hänet on käytännössä poistettu sarjasta. Uudella näyttelijällä on absoluuttisesti ei mitään yhteistä vanhan kanssa. Prinssi Oberyn muistuttaa asenteensa johdosta vanhaa Daariota enemmän kuin uusi Daario. Henkilökohtaisesti raivostuin. Rakastan huomattavan montaa prosenttia näistä hahmoista ja tunsin että pilalle meni kaksi.