Tänä vuonna en listaa huonoimpia elokuvia. Se on epäreilua kiukkuilua, ovathan puolalaiset perhekomediat ja puupennibudjetin tehostefilmit jääneet näkemättä. Listaan vuoden suurimmat pettymykset. Se on reilua kiukkuilua. Vain leffat joille on vilpittömästi annettu tilaisuus voivat aktivoida selkeän tunteen pettymys.

Heikon ohjaajan tai elokuvasarjan uusin moka ei ole pettymys (automaattisesti). Osaavien tekijöiden rehellinen epäonnistuminen on (yleensä) anteeksi annettavissa. Jos leffa oli pettymys, mutta unohdin sen saman tien, listalle se ei pääse. Ilkeys, kyynisyys, teennäisyys ja laiskuus ovat syntejä, jotka iskevät hermooni (eniten).

Listalle saattoi päästä mikä tahansa vuonna 2012 tai 2013 valmistunut elokuva, jonka allekirjoittanut näki ensimmäistä kertaa vuoden 2013 aikana. Elokuvat ovat mielivaltaisessa järjestyksessä.


(The Incredible Burt Wonderstone, 2013)

Rutinoitunut ja itsekeskeinen taikuri Burt menettää työnsä, kun itseään silpova katutaikuri nousee suosioon. Kun Burt joutuu viihdyttäjäksi vanhainkotiin, hän innostuu työstään uudelleen. Toisin kuin silpoja, hän vaarantaa sivullistenkin henget typerällä tempauksella! Hyvä, Burt! Lopputekstit. Jos kyse on hömppäkomedioiden parodioimisesta ja/tai tosi-tv:n pilkkaamisesta, sanoma meni ohi. Kun laatunäyttelijöiden Steve Carell, Jim Carrey, Steve Buscemi ja Alan Arkin huumori on sadistista rypälepommiripulia, joudun etsimään inhimillisyyttä ja hymyn aihetta Jackass-elokuvista.



(The Lone Ranger, 2013)

En ihmettele, jos merirosvoseikkailut modernisoinut ohjaaja ei osaa tehdä samaa länkkäreille. Se hieman hämmentää, että mielikuvituksellisen Pirates of the Caribbean -trilogian ja kaamean The Lone Rangerin välissä Gore Verbinski voitti Oscarin omalaatuisella ja viihdyttävällä länkkärillä Rango. Ilmeisesti Verbinski puristi Rangoon viimeisetkin juissinsa. The Lone Ranger on kaksi isoa junakohtausta – rahalla saa - ja kaksi tuntia pakaroiden supistelua vaativaa uskomattoman turhaa tyhjäkäyntiä.



(Holy Motors, 2012)

Holy Motors on kuulemma vaikeasti tulkittava psykedeelinen mestariteos. Pidin alusta saakka itsestäänselvänä sitä, että elokuva kertoo elokuvien tekemisestä kärjistetyn koomisten vertauskuvien avulla. Leffa alkaa leffateatterista. Persoonallisuutta alati vaihtava päähenkilö joutuu mm. kerjäämään rahaa ja teeskentelemään julkisesti olevansa omalaatuinen, vaikka häntä tympäisee. Vitsi käy vanhaksi. Lukemani haastattelu vahvisti, että ohjaajalla on ollut ongelmia joita oletin hänellä olevan ja ettei hän itsekään ole varma mitä hän yrittää sanoa. Holy Motors ei ole mysteeri: ohjaaja itkee elämäänsä kykenemättä jäsentelemään hulluuttaan mestariteoksen Synecdoche, New York kaltaiseksi tarinaksi.



(Monsters University, 2013)

Autot 2 tehtiin oheistuotteiden menekin vuoksi ja Urhea selittyy sillä, että Pixaria on haukuttu nakkikerhoksi. Kahden väkinäisen vikatikin jälkeen Pixar rentoutuu ja keskittyy komediaan?! Discopallomainos on tosi hauska! Ruumiini on valmis! Ja leffa on Pixarin kaavamaisin ja mielikuvituksettomin torttu tähän mennessä, edes discokohtausta ei löydy. Jos yksi Harry Potter on nähty, elokuvalla ei ole tarjota mitään. Rutostipa sillä on väliä että opiskelijat ovat hirviöitä jos he käyttäytyvät vähemmän oudosti kuin koulukaverit keskimäärin.



(The Place Beyond the Pines, 2012)

Tämä puolittainen onnistuminen jäi kaivelemaan. Rakastin elokuvaa - imuttelin sitä - kun se kertoi aistikkaan intiimisti Ryan Goslingin näyttelemän nuhruisen surmanajajan epätoivoisesta yrityksestä asettua aloilleen. Yli puoliväliin saakka erehdyin pitämään isoja suunnanvaihdoksia jännittävinä. Lopulta suutuin ohjaajalle ja kirjoittajalle, joka yrittää paisuttaa yksinkertaisen tarinan Kummisetä-tyyppiseksi sukusaagaksi ilman aineksia, turvautuen älyllisesti epärehellisiin käänteisiin.



(The Hobbit: The Desolation of Smaug, 2013)

Kakkoshobitti on videopeli, jota äitisi pelaa very easy -tasolla ymmärtämättä kehittää hahmoa kokemuspisteillä. Tekisi mieli sitoa Peter Jackson pylvääseen, potkaista häntä kiveksille ja kysyä, ymmärtääkö hän miten syvälle hän on uponnut takapuoleensa. Jos vastaus on ei, tekisi mieli potkaista häntä kiveksille ja kysyä, ymmärtääkö hän miten syvälle hän on uponnut takapuoleensa. Jos vastaus on ei, tekisi mieli potkaista häntä kiveksille ja kysyä, ymmärtääkö hän miten syvälle hän on uponnut takapuoleensa. Hobitti-elokuvien fanit katsoisivat tapahtumasarjaa silmät suurina ja kädet hikisinä ja vaahtoaisivat jälkikäteen, että kyseessä oli mielenkiintoisin väittely jonka he ovat koskaan kuulleet.



(Texas Chainsaw 3D, 2013)

Uusi versio ja sen esiosa olivat siedettävää kauhusoopaa, joten ilman muuta tahdoin nähdä alkuperäisen klassikon uusimman suoran jatko-osan... Kuten muistamme, 70-luvun klassikko on karhean realistisesti kuvattu filmi, jossa ihmisnahkaa naamiona käyttävä kehitysvammainen moottorisahatransvestiitti teurastaa porukkaa. Leffa menee luihin ja ytimiin. Uusi jatko-osa edustaa teinikauhua, kunnes se yrittää tehdä Leatherfacesta antisankarin. Häntä on 100% virallisesti tarkoitus kannustaa. Tulin aivan saatanan vihaiseksi.



(About Time, 2013)

Richard Curtis (mm. Mr. Bean, Musta kyy, Hugh Grantin läpimurtofilmit) on brittihuumorin ikoni. Se, miten herttaisia takakireät britit voivat olla, olisi sukupolvelleni hitusen hämärämpää, jos hänen tuotantonsa katoaisi tuuleen. Hänen varsinaiset tarinansa ovat usein luonnosteltuja ja tällä kertaa laiskuus menee liian pitkälle. Elokuvalla on suuri sydän, mutta aikamatkustuspuoli on tökeröä roskaa. Leffa rikkoo oman logiikkansa koko ajan, joskus jopa välittömästi jonkin säännön esiteltyään. Sci-fiin kuuluvat "ajatusleikit" eivät tehosta simppeliä sanomaa vaan sotkevat sen.



(Pacific Rim, 2013)

Guillermo del Toron uusin on japanilaistyylinen ontto hirviöelokuva nykyaikaisilla tehosteilla. Miksi? Godzillat ja Mothrat ovat sympaattisia huonojen tehosteiden ja hullunkuristen ideoiden vuoksi. Del Toron edellinen ohjaus Hellboy II on sympaattinen mm. koska lajinsa viimeisen hirviön kuolema esitetään tragediana ja tietenkin koska sankarifriikit laulavat lemmentuskissa Barry Manilowia. Del Toro osaa kehittää lajityyppejä syvällisemmiksi, joten miksi hitossa hän tyytyy hengettömään muovisuuteen? Elokuvassa ei ole mitään mistä ottaa kiinni.



(Vuonna 85, 2013)

En ollut "pettynyt" katsoessani naurettavan epäpätevää, päämäärätöntä ja moraalitonta junttifilmiä Timo Koivusalolta. Vasta kun opin, että elokuva perustuu lavamusikaaliin, pohdin pitäisikö maestron kanssa keskustella samaan sävyyn kuin Peter Jacksonin. Kotimaiset hömppäbiisit ovat tosi kivoja. Elokuvamusikaali Jos rakastat ei aikanaan onnistunut niitä kummoisesti hyödyntämään, mutta se, ettei team Koivusalolla ole hoksottimia edes yrittää tehdä musikaalia huippusuositun lavamusikaalin pohjalta, on sellainen juttu, että jos naamapalmun suorittaessani painaisin vahingossa vaikka vain toisen sieraimeni tukkoon, takaraivoni kosahtaisi irti.