Komediasarjat Getting On ja Ja'mie: Private School Girl alkoivat eilen HBO Nordicissa. Sarjamulkaisu tutkii asiaa. Samalla vaivalla mulkaisun uhreiksi päätyvät "tuoreehkojen" (tänä vuonna alkaneiden) Netflix-sarjojen Derek ja House of Cards pilottijaksot.




Voi poloisia kipusiskoja, totuus varmasti on taruakin ihmeellisempää. Sairaalan vanhusten osastosta kertova Getting On tihkuu tragikoomisuutta, vaikka ensimmäisen jakson tapahtumat ovat suhteellisen arkisia. Potentiaalia siis löytyy.

Pois nukkunut potilas ja tuolille ilmestynyt pökäle aiheuttavat byrokraattisia ongelmia. Mustikan ja Lumikin risteytykseltä näyttävä päähoitsu Dawn on oppinut varovaiseksi ja viralliseksi. Hän ei silti tiedä ketä kuunnella, kun lääkärit astuvat toistensa varpaille. Vähemmän virallisissa tilanteissa Dawn on itsekin oikukas, joten ensimmäistä päivää työskentelevällä Didillä on sulateltavaa. Eniten esillä oleva yli-ilmeikäs, kakkaa fanittava lääkäri ei hänkään ole ylimpänä ravintoketjussa. Siinä on jotakin herttaista, kun kaikki ovat eri aallonpituudella, vaikka he jakavat saman surkuhupaisan kokemuksen.

Kyseessä on amerikkalainen versio samannimisestä brittisarjasta, jonka kolme tuotantokautta löytyvät HBO:lta. Pilottijaksot on tehty lähes saman käsikirjoituksen pohjalta. Brittisarja hakee karheutta muun muassa heiluttelemalla kameraa, jenkkisarjan ollessa tyyliltään hiotumpi. Se on makuasia kumpi tyyli tukee paremmin samoja vitsejä. Koin jenkkisarjan hahmot läheisemmiksi, joten se on valintani selkeästi.






Nytkö lopultakin vaivuin psykoosiin? Kolmekymppinen äijä jolla on sama kampaus kuin minulla näyttelee 17-vuotiasta koulutyttöä. Tuijotin hänen isompaa nenäänsä, terävämpää leukaansa ja pienempiä tissejään ollakseni varma, etten projisoi itseäni sarjaan.

Sisältö on puuroa. Tyttömies on "oppilaskunnan kapteeni" yksityiskoulussa. Hän vaikuttaa pyrkyriltä, vaan ei pingolta. Hän käyttäytyy lutkamaisesti ja ylpeästi jenginsä kanssa ja olisikohan vitsi se, että hän ei ole kovinkaan kaunis tai fiksu. Tytöt puhuvat joskus kameralle ja joskus he pälpättävät päällekkäin ja ehkä senkin pitäisi olla hauskaa, ettei kotkotuksessa ole asiasisältöä.

Vaikka mies naisten vaatteissa on sketsihahmoista kulunein, persoonallinen koomikko luo helposti hupsun lehmän tyyliin Marja Tyrni ja Pikku-Britannian monet daamit. Ja'mie on sama tylsä hahmo kuin sarjan muut teiniritsat. Se että näyttelijällä on kikkeli alkaa unohtua kun olet sänkinaamaan tottunut, joten mille sitten pitäisi nauraa? Pilottijakso on törkeän ylipitkä ihan paska sketsi, joka saattaisi hymyilyttää, jos se olisi tiivistetty kahteen minuuttiin ja sijoitettu mojovan pierun ja banaaninkuoreen liukastumisen väliin.






Ricky Gervaisin hymyssä on sitä jotakin. Tahtoisin tintata häntä nenään aina kun sen näen. Kyse ei ole vihasta, vaan refleksistä.

Gervais näyttelee pääosaa ohjaamassaan ja kirjoittamassaan komediasarjassa Derek, joka kertoo vanhainkodissa työskentelevästä yksinkertaisesta miehestä. Järkeilin että ennakkoluuloni voivat kääntyä eduksi. Derek on kiltti ja viaton, lapsenomainen velikulta, jolla on joku Quasimodo-syndrooma, joka tekee hänestä epämiellyttävän myyrämäisen kyylän. Ahdasmieliset eivät näe pinnan taakse. Sellainen en tahdo olla!

Dokumentaristi mukamas seuraa vanhainkodin arkea. Signaalit ovat ristiriitaisia. Eräskin ihmissuhdekohtaus kulkee niin nihkeästi, että realismi vaikuttaa itseisarvolta. Heti kohta dokumentaristi taltioi harkituin kameranliikkein pahoinpitelyn, joka on irtovitsi tilannekomediassa, mutta joka olisi poliisiasia dokumentissa. Aiemmin erään taustahahmon kasvot pikselöidään. Se on realismin hakua. Pahoinpitelyn uhrin kasvoja ei pikselöidä, joten yrittääkö sarja sanoa, että kyseessä on niin viaton ja hauska pikku mottaus, että uhrikin antoi kirjallisen luvan käyttää sitä dokumentissa? Sarja ei valitse tyyliä, vaan temppuilee miten sattuu.

Sarja on pienen ihmisen asialla. Gervais vääntää naamaa pikkutarkasti. Söpöä. Gervais ansaitsee papukaijamerkin kovasta yrityksestä, mutta ei hän väkinäisen itsetietoisena sarkasmikoneena kykene antautumaan luonnonlapsen roolille. Materiaali tyyliin "tykkään mummoista joten istun vahingossa vanukkaaseen" ei suoritusta pelasta.






Vuosi sitten Netflix oli nettivuokraamo pakettitarjouksella. Ensi vuonna monet raivaavat kalenteriin tilaa, kun kiiteltyjen yksinoikeussarjojen toisetkin tuotantokaudet paukahtavat saataville kertarysäyksellä. Suunnan muuttanut House of Cards on innovaatio, eikä sarjanakaan pöhkömpi.

Kevin Spacey on nostanut jannun Yhdysvaltain presidentiksi ja hän odottaa pääsevänsä ministeriksi. Kun virka häneltä evätään, hän alkaa juonimaan kaksinaamaisesti. Pilottijakso ei sisällöllä yllätä. Nuoren kunnianhimoisen toimittajan ja yksityisesti mokailevan poliitikon tuominen mukaan kuvioihin vaikuttaa itsestäänselvyydeltä. Erikoisin piirre on ripaus teatterimaisuutta. Tyynen ironinen Spacey selittää osan ajatuksistaan kameralle irtaantuen muusta todellisuudesta. Yö jona hän hautoo kostoa (selittelyittä) on luonteeltaan mytologinen. Se menee jo huumorin puolelle, kun hän aamulla vannoo kalsealle, kannustavalle vaimolleen, että tästä tämä (saaga) alkaa.

Tyylivalinta on mainio pilotissa. Muun sisällön ollessa asiallista puheliasta aikuisten draamaa, pieni tekijöiden itsevarmuutta symboloiva mahtipontisuus toimii koukkuna. Arvaan, että tyylivalinta painetaan taka-alalle kun tarinasta itsestään on tullut persoonallinen, aivan kuten erinäiset hittisarjat ovat vähentäneet seksiä, väkivaltaa ja muuta spedeilyä saatuaan homman käyntiin.