Netflixin "Viimeksi lisättyä" -kategoriasta löytyy kirjoitushetkellä eri ikäisiä Hollywood-elokuvia ja muutamia mainitsemiani tapauksia, kuten tragikoominen fanipoikadraama Big Fan, jossa Patton Oswalt tekee elämänsä suorituksen, ontuva mutta kiinnostava lesbomuslimidraama Circumstance, sekä erinomainen, perinteinen romanttinen komedia Hinnasta viis. Katselin viikonloppuna sitä sun tätä itselleni vierasta sillä asenteella, että aloitettua ei saa kesken jättää.



Johnny on 15-vuotias sotilaspomo, joka karnevaaliasuisen lapsiarmeijansa kanssa raiskaa ja ryöstelee ja kenet tahansa teloittaa, kunhan uhri on karjumalla todettu syylliseksi. Liberian sisällissota on loppumetreillä. Riipaisevan todentuntuisen elokuvan ainoa tulkinnanvarainen lohdun häivähdys on se, että seurannassa on myös nuori tyttö, joka välittää veljestään ja jalattomasta isästään. Psykopaattipennut kantavat Liberian pääuskonnon kristillisyyden symboleja ja huomio ohjataan tähän suuntaan muillakin tavoilla. Katsoja päättää, onko kysymys "missä Jumala on" vai "miksei Jumalaa kuunnella". Tunteilin päähäni ajatuksen, että kivuton niskalaukaus olisi kaikkien asianomaisten kannalta järkevin tuomio näille lapsikullille. Ymmärsin toki, ettei tällainenkaan voimafantasia ole hyväksyttävä kristitylle, joten tulin surulliseksi meidän ihmisten enkä noiden ihmisten vuoksi.




Perustrilleri on arvostelumenestys. Vain vahvaa toteutusta me kriitikot vaadimme. Miellyttävällä miehellä on pusuteltava kiilusilmävaimo, joka on raskaana. Sairaanhoitajana toimivan miehen osastolle kärrätään konna ja niinpä hän joutuu keskelle alamaailman kuvioita. Hehkeälle, hauraalle elämän valolle käy kehnosti, ellei herra tottele. Motivoituneen päähenkilön puolesta on helppo jännittää. Pärinät pysyvät käynnissä kiitos kiihkeän rytmin ja hahmojen improvisoidun oloisten päätösten. Salaliittotarina on pakkopullaa, mutta dopamiinintuotantoni hidastui vasta, kun erinäiset hahmot paljastivat edustavansa puhdasta pahuutta lapsellisesti.




Haltia, furry, cowboy ja nuori harmaantunut professori veistelevät kurpitsoja, mutta sitten he menevät ennustajan telttaan kuulemaan visioita, joissa action-figuurit hakkaavat huvipuistomaskotteja ja tusauttavat niitä koottavalla muovisella taikasingolla, johon pitää asentaa keräiltävän näköisiä kortteja. Kyseessä on tv-sarjaksi naamioidun lelumainoksen halloween-jakso. Tulkintani mukaan jakso muistelee menneitä ennen uutta taistelua. Siinä kaikki muuttuvat jättiläisiksi ja ajoneuvoiksi, jotka ovat leluja. Tämäkö soopa selittää sen, miksi Pacific Rim edustaa hyväksyttävää tarinankerrontaa nykypäivän nuorten silmissä?




Jos selaat taas nettiä törmätäksesi hassuihin, provosoiviin tai kiinnostaviin pikkuasioihin, koska et jaksa keskittyä mihinkään, katso vaihteeksi stand-up-spesiaali. Ansari on puudelimainen räkyttäjä, joka tiedostaa ettei häntä oteta vakavasti. Uusimmassaan hän riehaantuu ihmettelemään miksei häntä raiskattu lapsena ja haukkumaan afroamerikkalaisia yksinkertaisiksi. Ylilyönneistä hän palaa aina sujuvasti kiltteyteen ja hyväntahtoisuuteen. Ansari ei ole se kieroin provosoija tai oivaltavin tarinankertoja, mutta hänellä on persoonallisuutta ja huimasti energiaa ja häntä on viihdyttävä katsoa hauskojen repliikkien välissäkin. Mitä tulee esimerkiksi perhearvojen kritisoimiseen, Ansari vaikuttaa jekkumieheltä, kun taas (esim.) tosiäijä Bill Burr ja sympaattinen nössö Mike Birbiglia vaikuttavat aidommilta itseironisesti avautuessaan.




Intialaiskanadalainen koomikko on tehnyt pohjoisamerikkalaisista jouluspesiaaleista parodian, joka kopioi enemmän kuin parodioi. Ensimmäisen laulun ja (omassa stand-up-spesiaalissaan hauskan) Petersin monologin aikana tunnelma on vielä se, että pikkujouluaikuisille isketään silmää, vaikkei lapsiakaan (ainakaan suomalaisia) tarvitse toiseen huoneeseen ajaa. Varsinaisista sketseistä puuttuu sisältö, eikä isännän ja vieraiden tuotteiden mainostaminen vaikuta niinkään parodialta kuin mainostamiselta. Pamela Anderson näyttelee neitsyt Mariaa. Vitsi - wink wink - selitetään, jos et tajunnut.




Perheen uudessa talossa kummittelee. Riivattu (Insidious) on yllättävän omintakeinen kauhufilmi, vaikka se mukailee samaa klisettä kuin saman ohjaajan Kirottu (The Conjuring). Kummittelu muuttuu kärkeväksi nopsaan, joten nauraa hörähtelin ääneen, mistä huolimatta kunnioitin yhä vakavia näyttelijöitä. Kuten aina, tarina alkaa aidosti vasta, kun taloon kutsutaan manaaja tai meedio. Ohjaaja James Wan ei voi luoda Poltergeistin kaltaista tehosteleffaa minimaalisella budjetillaan, mutta pikkutarkka sommittelu, editointi ja äänisuunnittelu riittää pitkälle ja omalla tavallaan leffa kehittyy eeppiseksi. Nauroin lisää ja koin kylmiä väreitä ja muistin miten hauskaa oli katsoa hienoja hölmöjä kauhuelokuvia nuorempana.




Troll 2 on hullunkurisesti näytelty kumihirviöelokuva, joka tunnetaan dialogista tyyliin "et voi pissata vieraanvaraisuuden päälle, minä en salli sitä". Dokumentti Best Worst Movie tutkii teoksen taustoja ja kulttimainetta. Olennainen selviää nopsaan: ohjaaja ja kirjoittaja olivat italialaisia. Tietenkin kielimuuri johtaa tahattomaan huumoriin, jota hipsterifanit kuvailevat uskonnolliseksi kokemukseksi. Tekijät ovat kiinnostavia. Super Marion näköinen ohjaaja ei myönnä olevansa surkea, mutta hän nauttii huomiosta. Näyttelijät myöntävät, mutta monet heistäkin ovat hämäriä. Yksi jopa kertoo olleensa mielisairas ja pilvessä kuvausten aikaan. Dokumentti on liian hajanainen katsaus sinne sun tänne, jotta siitä itsestään voisi tulla kulttikamaa. Olin itse hyvin kiinnostunut varsinkin koska näin yhtäläisyyksiä näiden ihmisten ja ajankohtaisen sankarin Jari Halosen välillä.