Vuosien varrella olen lukenut lukemattomia nörttikriitikoiden laatimia listoja "vuoden parhaista elokuvista". Ihailen sitä, kuinka intohimoiset hemmot kehtaavat ylistää taide-elokuvia ja höpöviihdettä samassa artikkelissa.

Vuoden parhaiden elokuvien lista kertoo jotakin vuodesta ja paljon laatijastaan. Kunnon kriitikko ei epäröi korjata virheitään, jos jotakin on tullut ylenkatsottua tai liikaa kehuttua. Mikään mahti ei estäisi minuakaan sanomasta, että kolme ja puoli tähteä saanut Helinä-keiju ja siipien salaisuus on sittenkin vuoden tyydyttävimpiä elokuvia, jos oikeasti olisin niin tärähtänyt.

Katson enimmäkseen viihdettä, koska huono viihde huvittaa minua enemmän kuin huono laatu. Tehdäkseen todellisen vaikutuksen viihde-elokuva saa tehdä juttunsa hyvin, sillä olen melko omavarainen: myös istuminen pimeässä komerossa omien ajatusten kanssa on minulle viihdettä.

Vaikka tällainen olen, arvostan silti huumorintajuisia ihmisiä, jotka saavat kaikki ympärillään viihtymään. Vielä enemmän arvostan ihmisiä, jotka normaalitilanteissa pitävät minua veroisenaan, mutta jotka itse itselleen suomalla auktoriteetilla asettuvat taktisesti yläpuolelleni, jos heillä on rakentavaa sanottavaa. En väheksy, vaan vaalin elämäni aikana kuulemiani viisauksia, mutta yleisesti ottaen olen - valitettavasti - ollut oma opettajani ja terapeuttini yli puolet elämästäni.

Siksi arvostan eniten elokuvia, joiden kanssa voin keskustella. Näin on ainakin viime vuosina päässyt käymään. Olen jo vanha ja kaikkea.

Parhaat tänä vuonna näkemäni elokuvat ovat alla aakkosjärjestyksessä.



Iran on tuplasti laajempi lääni kuin Irak. Toivottavasti sinne ei hyökätä. Argo alkaa Iranin vallankumouksesta. Apinat raivoavat kaduilla, vai mitä?! Ei sinnepäinkään. Poliittisesti aktiivisilla iranilaisilla on syitä vihata Yhdysvaltoja ja amerikkalaisilla ihmisyksilöillä on oikeus päästä vihaa karkuun. Amerikkalaiset diplomaatit pelastetaan veijarijuonella. Jo siinä on huimasti syvyyttä, että pelastusretkelle lähtevä jenkki soluttautuu maahan väittämällä olevansa kanadalainen. Länsimaissa pediatreja on kiusattu pedofiileinä ja yhdenrotuisia toisenrotuisina, joten ei se järin synkkää kuvaa iranilaisista anna, vaikka eräs kadunmies epäileekin "harmittomia kanadalaisia" julkeiksi jenkeiksi. Argo on harvinainen, moraalin ja puoluettomuuden säilyttävä sankaritarina, joka tietystä alakuloisuudesta huolimatta välttää kyynisyyden.




Hugon 3D-versio totisesti on niin kaunis, että silmäni vuotavat jo ensimmäisten minuuttien aikana. Martin Scorsese saa rautatieaseman höyryiset käytävät näyttämään liikuttavalta taiteelta, mikä ei kuulosta omituiselta, jos olet kerrankin tuijottanut taidegallerian hedelmävatimaalausta. Hugo on nautinnollinen potku kiveksille ja sitten upea nyrkinisku naamaan. Näin tahdon kuvailla sitä, että kun elokuva ensin on imenyt sisäänsä pinnallisilla ansioilla ja vahvistanut uskoa rakkaan taidemuodon loistavaan tulevaisuuteen, alkaa tarina määrätietoisesti käsittelemään sitä, miten maagisia elokuvat ovat olleet jo yli sata vuotta. Kombo.




Iskikö himo nähdä ranskalainen tositarina halvaantuneesta miehestä? Ymmärrän, monsieur ja mademoiselle. Suosittelen elokuvaa Perhonen lasikuvussa mikäli mielitte jatkaa iltaa pohtien semiosfäärejä sivistyssanoin. Mikäli tiedossa on jatkot nakkikioskilla suosittelen rintani lämmöllä helppotajuista mutta moitteettoman korkealaatuista hömppädraamaa Koskemattomat. Sympaattiset fransmannit herättelevät halaushimoja. Rakastuttuasi pyörätuolipösöön ja hänen röyhkeään avustajaansa, koet luvalliseksi "nauraa vammaisuudelle" vammaisen kanssa. Väitetysti tabuja särkevä nauru on elinikää pidentävää sorttia. C'est magnifique.




Leffa ei varsinaisesti kerro avioerosta (kuten usein väitetään), mutta leffa totisesti selittää miksi nimihenkilöt (ja monet muut parit) ovat eroamassa. Vaimo tahtoo jättää vanhoillisen Iranin, johon mies tuumaa että siinähän lähdet, mutta erään on huolehdittava isästään. Muistisairaan isän hoitoon liittyvät ongelmat riistäytyvät käsistä pakahduttavan inhimillisistä syistä. Hahmot tekevät tunnepohjaisia typeriä pieniä päätöksiä, joista he kärsivät eniten itse. Ylpeys, kylmyys ja valheet paisuttavat käsillä olevia ongelmia: se on ihan sama kuka teki ja mitä aivan kuten elämässä yleensäkin. Elokuva on hyvin liikuttava ja jopa ahdistava, eikä vähiten siksi, että hahmoilla on syitä käyttäytyä kuten he käyttäytyvät.




En voinut viimeistellä listaa ennen tämän näkemistä. Ennakko-odotukset eivät johtuneet trailerin maalauksellisesta kuvastosta, eivätkä hengellisestä aiheesta, eivätkä siitä että pidän ohjaaja Ang Leen "tyylistä". Jos rakastat Leen ihmissuhdedraamaa ja kung fu -elokuvaa, et voi tietää pidätkö Leen uskonnollisesta fantasiaelokuvasta, mutta jos rakastat myös Leen supersankarielokuvaa ja eroottista jännäriä... ehkä alat nähdä tässä säännönmukaisuutta. Lee ohjaa aina täysin erilaisen elokuvan. Ne ovat useimmiten loisteliaita. En satuile Piin elämästä enempää, koska kirjoitin juuri arvostelun, mutta sivuhuomiona mainittakoon että kyseessä on mestariteos ja vuoden paras elokuva.




The Pirates! nousee kolmen kärkeen jos ryhdymme ylistämään stop-motion-animaatioita. Merirosvokapteeni nimeltä Merirosvokapteeni tahtoo voittaa Vuoden merirosvo -palkinnon. Palkintoa tavoitellessaaan lapsekkaan riemastuttava miehistö tapaa Charles Darwinin. Allekirjoittaneella ei ollut aavistustakaan mihin tarina on menossa, mutta ihailtavan johdonmukaisesti se eteni. Tarina keksii omat leikkimäiset sääntönsä ja ottaa niistä kaiken irti. Hämmästyttävän yksityiskohtaista ja vauhdikasta visuaalista puolta on elävöitetty tietokonegrafiikalla, mutta koska ei ole selvää missä määrin, olin lopputekstien pyöriessä valmis hakkaamaan kaikki maailman tietokoneet kirveellä palasiksi, jotta oikeita animaatioita tehtäisiin lisää. Heh heh heh! Hak! Hak! Hak!




Tuskin on mahdollista ymmärtää miltä kouluammuskelijoiden ja vastaavien hirviöiden lähimmäisistä tuntuu. Jonkinmoisia mietteitä herättänee Poikani Kevin, jossa rikkaan arkipäiväisen draaman sekaan on upotettu taiteellisia ja kauhumaisia tyylikeinoja ja viiltävän julmaa mustaa huumoria. Kevin on kärjistetyn saatanallinen ilmestys pienestä pitäen ilmeiden ja vihjailujen vuoksi. Teot ovat toissijainen juttu: tämä on tarina äidistä, joka vaistoaa jonkin olevan vialla, muttei osaa tehdä mitään. Taitava, hienovarainen ja luontaisesti seksikkään pimahtanut Tilda Swinton tekee erään vuoden ja uransa upeimmista suorituksista äitinä. Korttitalo ei sorru vielä, eikä ihan vielä... Elokuva menee ihon alle, eikä tule sieltä pois.




Kuvittele itsesi ruotsinlaivalle. Lähdet kannelle haukkaamaan happea. Yhtäkkiä kaiteen yli alkaa kiivetä kymmenittäin pikimustia somaleja. "Turva paika! Sosiali turva!" he huutavat. Mitä ajattelet? Tämä ei ole lainkaan absurdi kysymys, jos muistat mikä on tilanne maissa joihin pakolaiset pyrkivät kumiveneviritelmillään. Terraferma kertoo tavallisista hyvistä saaristolaisista, jotka ymmärrettävästi tahtoisivat seudulle rikkaita kauttakulkijoita rutiköyhien sijaan. Siinä missä Le Havre keskittyi onnittelemaan itseään "oikeista mielipiteistä", Terraferma käsittelee siirtolaiskysymystä inhimillisesti ja tasapainoisesti antaen kasvot hyvin ajankohtaiselle, uutisissa usein ohimennen mainitulle ongelmalle, jossa muuten on ihmisistä kyse. Italialaiset tekevät harvoin hyviä elokuvia, joten se on aina ylimääräinen bonus, kun "massimo belissimo mamma mia" -asenne pääsee tukemaan tunnelmia.