Leffalista #36: Kunniamainintoja 2012
Jotakin käteen jää.
Aion auktoriteettini suomin valtuuksin määritellä mitkä ovat vuoden 2012 parhaimmat ja huonoimmat elokuvat. Toinen näistä listoista tulee ensi viikolla ja toinen kahden viikon päästä.
Moisten listojen perässä tapaa olla kunniamainintoja. Minä aloitan sellaisilla. Otin mukaan huonojakin elokuvia, koska tahdon. Tämän listan leffat jäivät mieleen. Sekin jäi mieleen, kun tulin hiihtokisoissa toiseksi viimeiseksi käytyäni raivokkaan taistelun astmaatikkoa vastaan. Jos jokin jää mieleen, se on merkityksellistä.
"Vuoden 2012 elokuvilla" tarkoitan nyt ja seuraavilla viikoilla kaikkia vuosina 2011 ja 2012 valmistuneita elokuvia, jotka olen katsonut ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Elokuvavuosi on erilainen eri ihmisille eri syistä. Tämä on minun vuoteni.
Elokuvat ovat aakkosjärjestyksessä. Mukana on juonipaljastuksia. Lue edellinen lause uudelleen.
The Avengers on vuoden hitti. Muistuta tästä, niin saan takaumia typeristä, mahtavista Avengers-sarjakuvista, joissa pahis tekee tempun, jonka olisin itsekin keksinyt leluilla leikkiessäni. Miten tästä tuli ihmiskunnan ykkösvalinta? Siksi ehkä että Avengers on vuoden erikoisimpia ja yksinkertaisimpia elokuvia. Neljän elokuvasarjan yhdistyminen on tapahtuma, joten se menee täydestä, että leffa käytännössä kertoo matkasta kohti satunnaista lopputaistelua persoonattomia pahiksia vastaan. Vitsailuun ja sankareiden vuorovaikutukseen keskittyvä käsikirjoitus on hyvin viihdyttävä ja ihailtava saavutus rahanpainamisen saralla.
Toivottavasti kauhufanit ovat nähneet tämän neitseellisin mielin. Koko netti on yrittänyt suositella tätä silmää iskien. The Cabin in the Woods ei ole hullumpi irvaillessaan kauhukliseille hitaanpuoleisesti. Vasta lopussa katsoja ymmärtää silmäniskujen merkityksen. Sellaisissa elokuvissa kuin Last Action Hero vihjataan, että mitä tahansa saattaa tapahtua, mutta hyvin, hyvin harvoin "mitä tahansa" ihan oikeasti tapahtuu. Freddy vs. Jasonin jälkeen monen mielikuvitus heräsi: voi jospa myös ne ja ne hirviöt kohtaisivat! Tässä elokuvassa on niin paljon hirviöitä (ja sen verran näppärä tarina), että tätä on syystä kuvailtu kauhuelokuvaksi, joka tuhoaa kauhuelokuvat.
Ihmiset valitsevat usein elämänkumppanin joka muistuttaa heidän äitiään tai isäänsä, olipa heidän äiti- tai isäsuhteensa hyvä tai huono. Melko ällöä. Hävetkää. Café De Flore kertoo kaksi tarinaa. Toisessa äiti yrittää erottaa vammaisen poikansa vammaisesta tytöstä, koska lasten suhde on stressaava. Toisessa muuan mies vaihtaa naista. Loppuratkaisu: elokuva ilmeisesti kertookin sielunvaelluksesta. Vammainen poika meni uudessa elämässä naimisiin äitinsä kanssa, mutta silti hän haikailee todellisen rakkautensa perään. Höyryistä leffaa voi tulkita muillakin tavoin, mutta jos tartumme sielunvaellukseen, mikä on sanoma? Jos olet rutinoitunut puolisoosi pitkän avioliiton jälkeen, se on insestiä? No jaa. Ehkä se on, olettaen että tosiaan otit ns. turvallisen vaihtoehdon.
Happy Feet mainosti itseään vetelänä yhdistelmänä musiikkia ja tietokonegrafiikkaa, mutta olikin yllättävän outo ja tyydyttävä. Jatko-osa alkaa niin täyteläisen rasittavana, etten osannut lopettaa katsomista. Kuseskeleva pieni friikkipingviini ei tykkää hip-hopista ryhmässä. Hän lähtee gospelpingviinien mökäleiriin tutustumaan ruotsalaiseen lähetyssaarnaajalintuun, jonka luonnonsuojelupuheet vaikeuttavat sietämättömän ja täysin turhan latinopingviinin panopuuhia. Tässä sivussa etovat katkaravut ehtivät kyseenalaistaa maailmankuvansa - eikä leffa ole kestänyt vielä kuin 20 minuuttia. Happy Feet 2 on päihde. Aloin tilttailla fyysisesti liikaa nautittuani.
Typerät ideat kuulostavat yhä harvemmin anarkistisilta typerässä maailmassa. Se että suomalaiset tekevät englanninkielisen kuunatsifilmin kuulostaa siltä kuin suomalaiset haastaisivat amerikkalaisen paskafirman The Asylumin. Iron Skyn vilpitön ja tasainen mielipuolisuus oli positiivinen yllätys: tämähän on omalaatuinen. Kulttimaine on taattua natsihuumorin kuten tummaihoisen päähenkilön valkaisun johdosta, eikä sitä sovi väheksyä, että tehostepornossa on sielua, toisin kuin halpafilmeissä yleensä nykyään. Nautin myös absurdeista viittauksista ihan minne sattuu. Yksi tärkeä hahmo näyttää Alaskan entiseltä kuvernööriltä? Ahaa. Toivotaan, ettei tämä vitsi vanhene "jo lähivuosina".
Tositarina ja Gerard Butler kannattelevat elokuvaa, joka ei ole vedonnut varsinkaan niihin kriitikoihin, joiden älyä tyydyttävät tehokkaammin pinnalliset ja vihjailevat, kuin suorapuheiset ja kompuroivat elokuvat. Nähdäkseni tärkeintä on että ajatukset tulevat. Mitä pitäisi ajatella pahasta miehestä, josta tulee Jumalan mies, joka tarttuu aseisiin kun tuntemattomat viattomat ovat vaarassa? Jeesus auttaa häntä ja hän auttaa muita, mutta jeesustelu konekiväärillä tykittäen on harhaoppisuutta, minkä mies itsekin tiedostaa ennen aseisiin tarttumista. Samalla leffa on särmikäs kuvaus fantasiasta jossa valkonaamasta tulee alkuasukkaiden sankari.
Olen tuskastunut tänä vuonna useisiin tyylirikkoihin (mm. Skyfall, Enkelten siivu). Lähes mikä tahansa voi toimia miten hyvin tahansa, kun tekijät uskovat kokonaisuuteen, eivätkä ainoastaan jekkuihin ja suunnanvaihdoksiin. Ted kertoo puhuvasta pehmolelusta. Tilanne alustetaan hyvin. Tilanne elää ja hengittää. Ted käyttää huumeita ja harrastaa seksiä. Vitsit ovat hauskoja, mutta se on sivuseikka. Ted on läsnä persoonallisuutensa ja vastanäyttelijöidensä ansiosta ja hengailu on kivaa. Ted on elokuvan taikaa. Kuinka moni tämänvuotinen komedia muistetaan ensi keväänäkin? Tämä ja 1-2 muuta.
Bonuslista ilman perusteluja
The Artist (2011)
Coriolanus (2011)
Helinä-keiju ja siipien salaisuus (2012)
Magic Mike (2012)
Matka 2: Salainen saari (2012)
My Week with Marilyn (2011)
Rautarouva (2011)
Moisten listojen perässä tapaa olla kunniamainintoja. Minä aloitan sellaisilla. Otin mukaan huonojakin elokuvia, koska tahdon. Tämän listan leffat jäivät mieleen. Sekin jäi mieleen, kun tulin hiihtokisoissa toiseksi viimeiseksi käytyäni raivokkaan taistelun astmaatikkoa vastaan. Jos jokin jää mieleen, se on merkityksellistä.
"Vuoden 2012 elokuvilla" tarkoitan nyt ja seuraavilla viikoilla kaikkia vuosina 2011 ja 2012 valmistuneita elokuvia, jotka olen katsonut ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Elokuvavuosi on erilainen eri ihmisille eri syistä. Tämä on minun vuoteni.
Elokuvat ovat aakkosjärjestyksessä. Mukana on juonipaljastuksia. Lue edellinen lause uudelleen.
The Avengers (2012)
The Avengers on vuoden hitti. Muistuta tästä, niin saan takaumia typeristä, mahtavista Avengers-sarjakuvista, joissa pahis tekee tempun, jonka olisin itsekin keksinyt leluilla leikkiessäni. Miten tästä tuli ihmiskunnan ykkösvalinta? Siksi ehkä että Avengers on vuoden erikoisimpia ja yksinkertaisimpia elokuvia. Neljän elokuvasarjan yhdistyminen on tapahtuma, joten se menee täydestä, että leffa käytännössä kertoo matkasta kohti satunnaista lopputaistelua persoonattomia pahiksia vastaan. Vitsailuun ja sankareiden vuorovaikutukseen keskittyvä käsikirjoitus on hyvin viihdyttävä ja ihailtava saavutus rahanpainamisen saralla.
The Cabin in the Woods (2012)
Toivottavasti kauhufanit ovat nähneet tämän neitseellisin mielin. Koko netti on yrittänyt suositella tätä silmää iskien. The Cabin in the Woods ei ole hullumpi irvaillessaan kauhukliseille hitaanpuoleisesti. Vasta lopussa katsoja ymmärtää silmäniskujen merkityksen. Sellaisissa elokuvissa kuin Last Action Hero vihjataan, että mitä tahansa saattaa tapahtua, mutta hyvin, hyvin harvoin "mitä tahansa" ihan oikeasti tapahtuu. Freddy vs. Jasonin jälkeen monen mielikuvitus heräsi: voi jospa myös ne ja ne hirviöt kohtaisivat! Tässä elokuvassa on niin paljon hirviöitä (ja sen verran näppärä tarina), että tätä on syystä kuvailtu kauhuelokuvaksi, joka tuhoaa kauhuelokuvat.
Café De Flore (2011)
Ihmiset valitsevat usein elämänkumppanin joka muistuttaa heidän äitiään tai isäänsä, olipa heidän äiti- tai isäsuhteensa hyvä tai huono. Melko ällöä. Hävetkää. Café De Flore kertoo kaksi tarinaa. Toisessa äiti yrittää erottaa vammaisen poikansa vammaisesta tytöstä, koska lasten suhde on stressaava. Toisessa muuan mies vaihtaa naista. Loppuratkaisu: elokuva ilmeisesti kertookin sielunvaelluksesta. Vammainen poika meni uudessa elämässä naimisiin äitinsä kanssa, mutta silti hän haikailee todellisen rakkautensa perään. Höyryistä leffaa voi tulkita muillakin tavoin, mutta jos tartumme sielunvaellukseen, mikä on sanoma? Jos olet rutinoitunut puolisoosi pitkän avioliiton jälkeen, se on insestiä? No jaa. Ehkä se on, olettaen että tosiaan otit ns. turvallisen vaihtoehdon.
Happy Feet 2 (2011)
Happy Feet mainosti itseään vetelänä yhdistelmänä musiikkia ja tietokonegrafiikkaa, mutta olikin yllättävän outo ja tyydyttävä. Jatko-osa alkaa niin täyteläisen rasittavana, etten osannut lopettaa katsomista. Kuseskeleva pieni friikkipingviini ei tykkää hip-hopista ryhmässä. Hän lähtee gospelpingviinien mökäleiriin tutustumaan ruotsalaiseen lähetyssaarnaajalintuun, jonka luonnonsuojelupuheet vaikeuttavat sietämättömän ja täysin turhan latinopingviinin panopuuhia. Tässä sivussa etovat katkaravut ehtivät kyseenalaistaa maailmankuvansa - eikä leffa ole kestänyt vielä kuin 20 minuuttia. Happy Feet 2 on päihde. Aloin tilttailla fyysisesti liikaa nautittuani.
Iron Sky (2012)
Typerät ideat kuulostavat yhä harvemmin anarkistisilta typerässä maailmassa. Se että suomalaiset tekevät englanninkielisen kuunatsifilmin kuulostaa siltä kuin suomalaiset haastaisivat amerikkalaisen paskafirman The Asylumin. Iron Skyn vilpitön ja tasainen mielipuolisuus oli positiivinen yllätys: tämähän on omalaatuinen. Kulttimaine on taattua natsihuumorin kuten tummaihoisen päähenkilön valkaisun johdosta, eikä sitä sovi väheksyä, että tehostepornossa on sielua, toisin kuin halpafilmeissä yleensä nykyään. Nautin myös absurdeista viittauksista ihan minne sattuu. Yksi tärkeä hahmo näyttää Alaskan entiseltä kuvernööriltä? Ahaa. Toivotaan, ettei tämä vitsi vanhene "jo lähivuosina".
Machine Gun Preacher (2011)
Tositarina ja Gerard Butler kannattelevat elokuvaa, joka ei ole vedonnut varsinkaan niihin kriitikoihin, joiden älyä tyydyttävät tehokkaammin pinnalliset ja vihjailevat, kuin suorapuheiset ja kompuroivat elokuvat. Nähdäkseni tärkeintä on että ajatukset tulevat. Mitä pitäisi ajatella pahasta miehestä, josta tulee Jumalan mies, joka tarttuu aseisiin kun tuntemattomat viattomat ovat vaarassa? Jeesus auttaa häntä ja hän auttaa muita, mutta jeesustelu konekiväärillä tykittäen on harhaoppisuutta, minkä mies itsekin tiedostaa ennen aseisiin tarttumista. Samalla leffa on särmikäs kuvaus fantasiasta jossa valkonaamasta tulee alkuasukkaiden sankari.
Ted (2012)
Olen tuskastunut tänä vuonna useisiin tyylirikkoihin (mm. Skyfall, Enkelten siivu). Lähes mikä tahansa voi toimia miten hyvin tahansa, kun tekijät uskovat kokonaisuuteen, eivätkä ainoastaan jekkuihin ja suunnanvaihdoksiin. Ted kertoo puhuvasta pehmolelusta. Tilanne alustetaan hyvin. Tilanne elää ja hengittää. Ted käyttää huumeita ja harrastaa seksiä. Vitsit ovat hauskoja, mutta se on sivuseikka. Ted on läsnä persoonallisuutensa ja vastanäyttelijöidensä ansiosta ja hengailu on kivaa. Ted on elokuvan taikaa. Kuinka moni tämänvuotinen komedia muistetaan ensi keväänäkin? Tämä ja 1-2 muuta.
Bonuslista ilman perusteluja
Vuoden eroottisimmat elokuvat
The Artist (2011)
Coriolanus (2011)
Helinä-keiju ja siipien salaisuus (2012)
Magic Mike (2012)
Matka 2: Salainen saari (2012)
My Week with Marilyn (2011)
Rautarouva (2011)
Keskustelut (5 viestiä)
Rekisteröitynyt 11.04.2007
11.12.2012 klo 21.14 4
Rekisteröitynyt 07.10.2009
11.12.2012 klo 21.47
13.12.2012 klo 15.52 1
14.12.2012 klo 07.50
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
15.12.2012 klo 11.57
Vaadimme perusteluja Vuoden eroottisimmat elokuvat -valintoihin!
Perusteluja muistaakseni löytyy kunkin elokuvan arvostelusta.
My Week with Marilynia en ole arvostellut. Se on näistä ilmiselvin tapaus. Se käsittelee söpösti tunnettua seksisymbolia ja antaa ymmärtää, että tavallisellakin pulliaisella on tsäänssejä.