Leffalista #15: Mad Mel Gibson
Satunnaisotanta.
Kun päähenkilön perheenjäsen surmataan, tai kun hänen liittolaisensa pettää hänet, näyttelijän tulee suorittaa Mel Gibson -ilme, tai kohtaus ei saavuta potentiaaliaan.
Kun päähenkilölle on tapahtunut niin hirveitä, että hän on pimahtanut peruuttamattomasti, tai jos päähenkilön on tarkoitus olla luotettava, tunteellinen ja miellyttävä auktoriteetti ja tosimies, näyttelijän on kannattavinta kanavoida Mel Gibsonia.
Minä rakastan Mel Gibsonia. Perjantaina hän on teattereissa, tänään listalla.
Kuka on nähnyt erään historian menestyneimmistä elokuvista (budjettiin suhteutettuna)? Ovatko Gibson-fanit nähneet Gibsonin läpimurtosuorituksen? Ovatko edes kaikki Mad Max -fanit nähneet Mad Maxin? Oikeushässäköistä johtuen ensimmäinen osa on ollut jatkeita heikommin tarjolla. Asia on näin yhä, vaikka nykyään trilogian voi hankkia jopa boksina.
Mad Max on klassikko, tai; yleissivistystä ja sujuvaa opiskeltavaa. Kenties leffa on mälsä jos eilisen teeren poika sitä kovimpiin ison budjetin klooneihin vertaa, mutta sitä en kiistäisi, etteikö esikoistaan ohjaava George Miller olisi luonnonlahjakkuus toimintaohjaajana ja Gibson tähtenä, joka vaivautuu näyttelemäänkin.
Kortinpeluu on kelpo aihe tarinoille, joissa kaikki huijaavat kaikkia kaikkien tietäen, että niinhän siinä käy. Maverick on hauska ja jännä välittömästi, koska Gibson osaa pelleillä kuolemanvaarassa - ilman varsinaisia vitsejä - todella vaikuttaen haavoittuvaiselta. Maverick on vuodelta 1994, mutta pari uudempaa komediaa lähimuistissa se näyttäytyy klassisena kuin Lemmonin ja Matthaun parhaat ivalliset kujeilut.
Se lienee tämä naiivi romanttinen fantasia, jonka vuoksi Marvel mielestäni mokasi siirtymän Captain American ja The Avengersin välillä (Kapu 2 saattaa paikata). Vuosi on 1939. On sotilas, nainen, tieteellinen koe ja onnettomuus ja yhtäkkiä rakastunut Gibson löytää itsensä harhailemasta nykyajassa. Jos kokonaisuus keskinkertaiseksi jääkin, kiiltokuvamainen aloitus ja huipennus ovat matkan arvoisia tunteellisille toivosille.
Itsenäisyysssodinnassa pahis on meganilkki, joten entinen orja tunteilee isänmaallisesti ja Gibson pillittää. Näkökulma on yksipuolinen, mutta niin on Sormusten herran tarussakin ja toisaalta Troija sai kritiikkiä roiston puutteesta. Eeppisistä elokuvista, joiden näyttelijät ovat ammattitaitoisempia kuin useimmissa draamoissa ja toiminta tykimpää kuin toimintafilmeissä ei tarvitse tykätä, jos tunteellisuus kovasti naurattaa. Gibsonin ohella Heath Ledger pätee ja säkenöi.
Tylsiä Shakespearen tekstit eivät ole, mutta ne ovat kuluneita, joten niillä on tapana testata onko näyttelijällä taitoa ja "sitä jotakin". Hamlet on korostuneen erilainen kelpo suoritus Chuck Norrisiksi meikatulta Gibsonilta, vaikka hänen tärkein avunsa eli tuijotus tekee suuren osan työstä näennäisen puoliautomaattisesti.
Gibsonilla on potentiaalia olla ohjaajana vielä merkittävämpi kuin näyttelijänä, kunhan hän ei karkoita yhteistyökumppaneita dokaamalla. Hän aloitti draamalla onnettomuuden uhrista, jolla on muitakin syitä erakoitua kuin kasvonsa. Yleensä on järkevintä sivuuttaa taiteilijan yksityiselämä, mutta Kasvoton mies on sen verran pureva kertomus häpeästä ja lyödyistä leimoista, että se on viime vuosina muuttunut puhuttelevammaksi.
Air America ja Laulava salapoliisi (The Singing Detective) eivät ole rakastettuja laatuleffoja, mutta jos yksi laadukkaimmista elossa olevista veijareista riittää syyksi katsoa elokuva, niin näissä molemmissa esiintyy kaksi.
Opin sattumalta eteen tulleesta YouTube-videosta (alla), että Gibson ja Robert Downey Jr. ovat yksityiselämässä vuorotellen mössineet ja tukeneet toisiaan. Se täten on parempi vitsi kuin alunperin tajusinkaan, että Salapoliisissa kalju Gibson näyttelee houreista kärsivän Downeyn psykiatria. Air Americassa pojat ovat nuoria ja velmuja pilotteja.
Kun päähenkilölle on tapahtunut niin hirveitä, että hän on pimahtanut peruuttamattomasti, tai jos päähenkilön on tarkoitus olla luotettava, tunteellinen ja miellyttävä auktoriteetti ja tosimies, näyttelijän on kannattavinta kanavoida Mel Gibsonia.
Minä rakastan Mel Gibsonia. Perjantaina hän on teattereissa, tänään listalla.
Mad Max
Kuka on nähnyt erään historian menestyneimmistä elokuvista (budjettiin suhteutettuna)? Ovatko Gibson-fanit nähneet Gibsonin läpimurtosuorituksen? Ovatko edes kaikki Mad Max -fanit nähneet Mad Maxin? Oikeushässäköistä johtuen ensimmäinen osa on ollut jatkeita heikommin tarjolla. Asia on näin yhä, vaikka nykyään trilogian voi hankkia jopa boksina.
Mad Max on klassikko, tai; yleissivistystä ja sujuvaa opiskeltavaa. Kenties leffa on mälsä jos eilisen teeren poika sitä kovimpiin ison budjetin klooneihin vertaa, mutta sitä en kiistäisi, etteikö esikoistaan ohjaava George Miller olisi luonnonlahjakkuus toimintaohjaajana ja Gibson tähtenä, joka vaivautuu näyttelemäänkin.
Maverick
Kortinpeluu on kelpo aihe tarinoille, joissa kaikki huijaavat kaikkia kaikkien tietäen, että niinhän siinä käy. Maverick on hauska ja jännä välittömästi, koska Gibson osaa pelleillä kuolemanvaarassa - ilman varsinaisia vitsejä - todella vaikuttaen haavoittuvaiselta. Maverick on vuodelta 1994, mutta pari uudempaa komediaa lähimuistissa se näyttäytyy klassisena kuin Lemmonin ja Matthaun parhaat ivalliset kujeilut.
Ikuisesti nuori (Forever Young)
Se lienee tämä naiivi romanttinen fantasia, jonka vuoksi Marvel mielestäni mokasi siirtymän Captain American ja The Avengersin välillä (Kapu 2 saattaa paikata). Vuosi on 1939. On sotilas, nainen, tieteellinen koe ja onnettomuus ja yhtäkkiä rakastunut Gibson löytää itsensä harhailemasta nykyajassa. Jos kokonaisuus keskinkertaiseksi jääkin, kiiltokuvamainen aloitus ja huipennus ovat matkan arvoisia tunteellisille toivosille.
The Patriot
Itsenäisyysssodinnassa pahis on meganilkki, joten entinen orja tunteilee isänmaallisesti ja Gibson pillittää. Näkökulma on yksipuolinen, mutta niin on Sormusten herran tarussakin ja toisaalta Troija sai kritiikkiä roiston puutteesta. Eeppisistä elokuvista, joiden näyttelijät ovat ammattitaitoisempia kuin useimmissa draamoissa ja toiminta tykimpää kuin toimintafilmeissä ei tarvitse tykätä, jos tunteellisuus kovasti naurattaa. Gibsonin ohella Heath Ledger pätee ja säkenöi.
Hamlet
Tylsiä Shakespearen tekstit eivät ole, mutta ne ovat kuluneita, joten niillä on tapana testata onko näyttelijällä taitoa ja "sitä jotakin". Hamlet on korostuneen erilainen kelpo suoritus Chuck Norrisiksi meikatulta Gibsonilta, vaikka hänen tärkein avunsa eli tuijotus tekee suuren osan työstä näennäisen puoliautomaattisesti.
Kasvoton mies (The Man Without a Face)
Gibsonilla on potentiaalia olla ohjaajana vielä merkittävämpi kuin näyttelijänä, kunhan hän ei karkoita yhteistyökumppaneita dokaamalla. Hän aloitti draamalla onnettomuuden uhrista, jolla on muitakin syitä erakoitua kuin kasvonsa. Yleensä on järkevintä sivuuttaa taiteilijan yksityiselämä, mutta Kasvoton mies on sen verran pureva kertomus häpeästä ja lyödyistä leimoista, että se on viime vuosina muuttunut puhuttelevammaksi.
+ Robert Downey Jr.
Air America ja Laulava salapoliisi (The Singing Detective) eivät ole rakastettuja laatuleffoja, mutta jos yksi laadukkaimmista elossa olevista veijareista riittää syyksi katsoa elokuva, niin näissä molemmissa esiintyy kaksi.
Opin sattumalta eteen tulleesta YouTube-videosta (alla), että Gibson ja Robert Downey Jr. ovat yksityiselämässä vuorotellen mössineet ja tukeneet toisiaan. Se täten on parempi vitsi kuin alunperin tajusinkaan, että Salapoliisissa kalju Gibson näyttelee houreista kärsivän Downeyn psykiatria. Air Americassa pojat ovat nuoria ja velmuja pilotteja.
Keskustelut (7 viestiä)
Rekisteröitynyt 12.04.2007
10.07.2012 klo 13.47 2
10.07.2012 klo 17.37 5
Rekisteröitynyt 28.12.2007
10.07.2012 klo 20.50
11.07.2012 klo 12.43
Maverick en ole muuten katsonut....
11.07.2012 klo 17.56
Rekisteröitynyt 03.01.2008
12.07.2012 klo 02.59 1
Omasta mielestäni eka Mad Max ei kyllä ollut kovinkaan kaksinen, Mel Gibsonkin veti aika mitäänsanomattoman ja tönkön roolin, kuten myös muutkin näyttelijät leffassa. Eka Mad Max oli myös merkittävästi erilainen kuin jatko-osat eikä se mielestäni liity jatko-osiin kovinkaan oleellisesti (paitsi että vaimo ja lapsi heittivät ekassa leffassa veivinsä, mutta se kerrataankin heti kakkosen alussa), vaikka Mad Max 2:n onkin suoraa jatkoa ykköselle. Ehkä se on se maailmanloppu mikä ehti tapahtua ykkösen ja kakkosen välissä mikä erottaa elokuvat oleellisesti toisistaan.
Kuten JiiPee sanoinkin on eka Mad Max silti ihan jo yleissivistyksen vuoksi hyvä nähdä, kun niin monta vuotta telgustakin on vain kakkosta ja kolmosta näytetty.
Noin yleisesti Mel Gibson on aina ollut mielestäni näyttelijänä yksi parhaita ja mitä mieluusti menee katsomaan.
17.07.2012 klo 18.12