Johnny Depp on vivahteikas ja Tim Burtonilla on lukuisia perversioita, mutta miten usein sama mies voi näytellä väärinymmärrettyä, neuroottista tai kikattavaa, sadomasokistilta tai transvestiitilta näyttävää zombieta? Kyllästyneiden nenään keskisormen työntää tämän viikon Dark Shadows. Leffa varmasti on tunnelmallinen ja hilpeä, kukaties se paljastuu omaperäiseksikin, mutta mainoskampanjan perusteella Depp värjäsi tukkansa nyt mustaksi työnnettyään päänsä taas maalipönttöön ja siinäpä se.

Leffalista muistelee Deppin aiempia suorituksia Burtonille.



Lumoavia möllöttäviä friikkejä voivat näytellä vain tähdet, eivätkä hekään huonossa seurassa (kuten Twilight-saagassa, joka tyri oman Edwardinsa). Vielä nykyäänkin - oikeassa valaistuksessa - Depp on "nätti poika". Tämä on yksi frankensteinmaisen Edwardin pinnan alta esiin puskeva seikka, Deppin itsensä herkkyyden ja omituisuuden ollessa niitä muita. Ulkoinen kauneus kääntyy symboliksi sisäisestä kauneudesta, kun komistusta hieman arpeutetaan ja amputoidaan Burtonin tyyliin.




Liisa Ihmemaassa on niin muovinen ja sieluton rahastus, etten kernaasti kutsu sitä elokuvaksi. Burton itsekin valitteli, että vihreän kankaan edessä työskentely tekee hänet hulluksi (lähde). Depp ei tarvitse lavasteita, mutta näytelläkseen Burton-hahmoa hän tarvitsee Burtonin, joka on motivoitunut eikä puoliksi pihalla. Mikään voima ei tue Deppin joutavia kikatuksia. Hatuntekijä on tärkeä hahmo vain koska häntä näyttelee se hintahtavaksi monivammaiseksi variksenpelätiksi meikattu stara, joka ennenkin on pellepuvussa ovuloinut.




Depp kanavoi Michael Jacksonin oudoimpia piirteitä häiriintyneessä Jali ja suklaatehtaassa. Kyseessä voisi olla kauhuklassikko varhaisteineille, jos Wonka yrittäisi tehdä joukkoitsemurhan; tai aikuisille, jos Wonka yrittäisi raiskata Jalin ennen joukkoitsemurhaa. Kun muutama hahmo elokuvan mittaisen karsintaoperaation jälkeen suljetaan pieneen tilaan, leffa on hetken aikaa omaperäisesti jännittävä: hirvittävä juonenkäänne vaikuttaa yhä todennäköisemmältä Deppin ilmeistä johtuen... Sitten leffa vain lässähtää.




Kertaalleen jo tulkitut laulut lavamusikaalista auttavat Deppiä rakentamaan erilaisen burtonmaisen hahmon, jonka synkällä huumorilla höystetty viha ja iva maistuvat väkeviltä. Ulottuvuuksia tappajaparturissa ei liiemmälti ole. Deppin suoritus tuskin koko elämystä kannattelisi, ellei vieressä lemmenkipeänä kiehnäävä kannibaalikokki Helena-Bonham Carter - elokuvan sielu - tekisi Sweeneystä traagista muistuttamalla, että kohtalon riepottelemalle hirviöllekin olisi lämmin syli tarjolla.




Animaatio on keino luoda ikimuistoisia hahmoja, jotka eivät ole sidoksissa tunnettuun näyttelijään. Sinänsä mainion Corpse Briden virhe on käyttää päähenkilönä Deppin ääninäyttelemää karikatyyriä Deppistä. Deppin nimi näyttää kivalta mainoksissa, se lienee syy värväykseen, sillä tottahan olisi taiteellisempaa laittaa Depp ulisemaan oudossa sivuroolissa (jos hän ja Timppa välttämättä tahtovat kaveerata). Deppin ääni sopii burtonmaisuuksia kokevalla hernekepille, mutta jo aikanaan ja yhä vahvemmin yhteistyön jatkuessa Depp sopii rooliin liiankin hyvin.




Deppillä ja Burtonilla on kivaa. Heidän mukaansa myös "kaikkien aikojen huonoimmalla ohjaajalla" Edward D. Wood Jr:llä oli kivaa, vaikka hän nousi maineeseen vasta kuoltuaan unohdettuna porno-ohjaajana. Burtonin ainoaksi vakavaksi elokuvaksi kuvailtu Ed Wood ei ole kovinkaan vakava, vaan kiehtovan ja osuvan masturbaatiomainen fantasia tai julistus: oudoilla hylkiöillä voi olla kivaa, kun he tekevät jotakin, mikä säilyy. Depp kantaa visiota tuomalla naiivia energiaa itseensä Woodiin, jonka hyväsydäminen elokuva jättää toiveikkaisiin tunnelmiin.




Burtonin silmä tekee Päättömästä ratsumiehestä tavallista komeamman kauhumysteerin. Useimmat näyttelijät ovat kuin raiteilla. Depp, joka omien sanojensa mukaan näyttelee Sherlock Holmesin ja pelokkaan pikkutytön yhdistelmää, tekee elokuvasta hauskan, mutta myös jännittävän, koska hän on uskottava pelokkaana pikkutyttönä. Burton ja Depp ovat takoneet parempaa yhdessä ja erikseen, mutta heidän maneerinsa tukevat tällaista tarinaa niin moitteettomasti, että tunnen olennaisen heistä ja heidän suhteestaan tiivistyvän tähän.