E3:n jälkimainingit lainehtivat Nintendon Euroopan päämajaan asti, kun kyseiseen rakennukseen Frankfurtissa Saksassa kutsuttiin pelilehdistöä ympäri vanhaa mannerta kesäkuun viimeisinä päivinä. Paikan päällä oli testattavana kymmenkunta Wii U -peliä, joitakin 3DS-uutuuksia ja kiersipä kädestä toiseen vasta julkistettu 3DS XL -laitekin. Tässä tunnelmia ja kuvia testatuista peleistä. Videokuvaakin on luvassa myöhemmin.




Warioware-pelit tulivat tunnetuiksi muutamia sekunteja kestävistä mikropeleistään, mutta Wii U:n kanssa kaikki on suurempaa, joten tällä kertaa Warioware-peleistä tutut hahmot seikkailevat ihan kunnollisissa minipeleissä. Demossa niistä oli testattavana kolme: Wii U Controllerin ruudulta latailtavalla ja sitä kallistelemalla tähdättävällä jousipyssyllä ammuttiin vihollisia, ohjainta kallistelemalla laskettiin mäkeä ja sitä naaman edessä pitämällä otettiin kuvia rikollisista. Näistä viimeisin oli hauskin, kun kaupunkimaisemaan zoomattiin ohjainta pidellen, jotta etsintäkuulutetuista saatiin mahdollisimman hyviä kuvia. Jostain syystä ohjain takkuili sekä ammunta, että valokuvausminipelissä, mutta vähän epäselväksi jäi, oliko vika demossa vai ohjaimen käyttäjässä.




Samaan tapaan kuin Wii Play esitteli Wiin ominaisuuksia, esittelee Nintendo Land pikkupeleillään Wii U:n ominaisuuksia. Siihen en tosin saanut vielä vastausta, pakataanko peliä laitteen mukaan. Viisi Nintendo Landin peliä oli kokeiltavissa: Takamaru’s Ninja Castle, Donkey Kong’s Crash Course, Luigi’s Ghost Mansion, The Legend of Zelda: Battle Quest ja Animal Crossing: Sweet Day. Näistä kolme viimeistä vaatii kavereita seuraksi ja suurta hupia testipäivän aikana olikin Luigi-peli, jossa neljä pelaajaa jahtaa näkymätöntä aavetta. Aave on viides pelaaja, joka kyllä näkee sijaintinsa Wii U -ohjaimen ruudulta, muiden käyttäessä Wii-kapuloita. Sitten alkaakin sokkelokilpajuoksu siitä, montako pelaajaa aave saa kiinni, ennenkuin muut pelaajat saavat sen energian kulutettua taskulampuillaan. Myös Donkey Kong -peli täytyy mainita, simppeliltä näyttävä rullailu vaati huikeasti keskittymistä ja koordinaatiota - tulee varmasti aiheuttamaan addiktiota ja harmaita hiuksia.




Tottakai uudelle Nintendon laitteelle pitää olla myös heti Mario-peli. New Super Mario Bros U jatkaa NSMB:n linjalla, eli moninpeli on iso osa pelikokemusta. Nyt yksi pelaajista (tai jopa viides pelaaja) voi ottaa haltuunsa Wii U ohjaimen ja tökkiä sen näytöllä peliin lisää laatikoita, joiden sijoittelulla hän voi joko häiritä ja avustaa muita pelaajia. Marion, kumppanusten ja sienivaltakunnan näkeminen yksityiskohtaisena HD-tasoisena isolta tv-ruudulta ensimmäistä kertaa oli hieman hämmentävä kokemus, mutta positiivinen sellainen. Sen sijaan Wii U -ohjaimella pelattaessa selkärankaan iskostuneet Mario-ohjauksen käsiasennot vaativat hieman hakemista, kun ristiohjain ja napit ovatkin tavallista kauempana toisistaan.




Hieman salassa E3:lla pidetty Project P-100 yllätti minut, mutta toisaalta sen ei olisi pitänyt niin tehdä, sillä vuosien varrella olen kasvanut Platinum Gamesin (ja sen edeltäjän Clover Gamesin) tuotosten ystäväksi. Project P-100:ssa onkin mausteita mm. Viewtiful Joesta ja Bayonettasta. Nintendon edustaja kutsui pelin genreä Mass Action Gameksi, mikä selittyy sillä, että P-100:ssa ohjastetaan joukkiota pikkuriikkisiä supersankareita, mutta taisteluissa käytetään kuitenkin toimintapelien mätkemeininkiä ja erikoisliikkeitä. Pelin ulkoasu on karkkimaisen sarjakuvamainen, mutta lastenpelimäinen ulkoasu johtaa hieman harhaan. Wii U:n ohjainta käytettiin demossa erikoisliikkeiden valitsemiseen: A-näppäintä painamalla ja sitten kosketusnäyttöä sopivasti sutaisemalla sankarijoukkio saatiin muuttumaan nyrkiksi, miekaksi tai aseeksi. Jättinyrkkiä käytettiin myös pienten pulmien ratkaisemiseen.




Koko päivän annista Rayman Legends venytti suupieleni suurimpaan hymyyn. Rayman Originsista jatkava Legends on edelleen kaunis ja mielikuvitusta pursuava tasoloikka, jonka Wii U -demo keskittyi co-op -peliin. Toinen pelaaja käyttää Wii U -ohjainta ja avustaa Raymania tämän matkalla pääsemään erinäisiin paikkoihin, häiritsee vihollisia, kääntelee vipuja, katkoo köysiä ja tekee monenmoista muuta. Avoimeksi kysymykseksi jäikin, miten yksinpeli toimii, eikä siihen pelin esittelijäkään suostunut vielä vastaamaan. Erityisen hyvän fiiliksen sai juoksukentästä, joka oli samalla rytmipeli: Wii U -ohjainta käyttänyt naputteli sen ruudulla näkyneitä avautuvia silmiä alati kasvavan hard rock -musiikin tahdissa, kun Wii U Pro Controlleria käyttänyt varsinainen pelaaja hoiti samassa rytmissä loikkimisen.




Verta, tuhottomasti verta Nintendo-pelissä! Verta! Väkivaltaa! Tämä konsepti pitää monien kasibitti-NESin maailmassa vielä elävien tai Wiitä lastenpelilaitteena pitävien sisäistää. Ninja Gaiden 3:n demoversio (ja mahdollisesti lopullinen pelikin) käytti Wii U:n ohjainta vain aseiden vaihtamiseen sekä liikelistan esittelyyn (Y+Y+Y+Y+Y+Y = ninjabodku!). Graafisesti oltiin taas nykykonsolien tasolla ja kaikki liikkui sujuvasti. Pelin tekstuurit vaikuttivat kovin yksityiskohdattomilta, esim maan pinta oli lähes pelkästään kellanruskeaa väriä, hiekkaa esittäen. Youtube-videoiden perusteella ongelma saattaa tosin olla pelissä, ei laitteen graafisissa kyvyissä.




Zombi U vahvisti päivän teeman, joka oli havaittavissa muissakin peleissä: jatkuvasti tulevat ‘Look at TV’ tai ‘Look at the controller’ -viestit, jotka kertoivat pelaajalle, mitä ruutua nyt pitää katsoa. Toki Wii U:n ohjainta halutaan hyödyntää, ja kestää aikansa, ennenkuin pelaajat intuitiivisesti osaavat päätellä, että esim. laatikkoa kaivellessa se pitääkin tehdä ohjaimen ruudulla eikä tv:ssä. Jotkut pelit hoitivat tämän sulavammin kuin toiset. Zombi U on selviytymiskauhua, joka toteutetaan taskulampun valokiilalla, vähillä panoksilla, varjoilla, BÖÖ-säikyttelyillä, zombien määrällä ja tosiaankin sillä, että välillä katse on pakko irroittaa televisiosta ja katsoa ohjaimen näytölle. Tällöin on parasta ensin varmistua, ettei lähistöllä ole eläviä kuolleita.

Jännä kikka on se, että kuollessa pelaajan pelihahmo muuttuu zombiksi ja peli jatkuu toisella hahmolla. Jos omat kerätyt kamansa haluaa takaisin, pitää edellinen pelihahmo löytää ja tappaa. Graafisesti esitelty demo oli jotain “Wiin komeimpien pelien HD-version” ja Doom 3:n väliltä. Jälkimmäinen tuli pelatessa muutenkin vääjäämättä mieleen - antakaa minulle kirkkaampi taskulamppu, nyt! Omalla kotisohvalla illan pimetessä Zombi U:n tunnelma toimii varmasti paremmin kuin meluisassa ja valoisassa esittelytilassa.




Arkham Cityn Wii U -versio näytti ensi vilkaisulta täysin samalta kuin muiden laitteiden versiot, osa toiminnoista on vain siirretty Wii U -ohjaimen näytölle. Sen kautta hoidetaan mm. hakkerointi, kauko-batarangin ohjaus, detective moden tutkimukset, erikoistavaroiden valinta ja kartan katselu. Pelin graafisesta kyvykkyydestä on esitetty internetissä jo monia vastakkaisia mielipiteitä ja itse sanoisin, että joltain osin se näytti paremmalta kuin nykykonsoleilta ja toisilta osin taas heikkomalta.




Hyvä Frozenbyte. Suomipojat loikkasivat ennakkoluulottomasti Wii U -pelien ensimmäiseen aaltoon ja Trine 2:n Director’s Cut -versio kuuluu konsolin alkupään valikoimaan. Frankfurtissa peliä ei näkynyt, ennen kuin suomalaisen lehdistön edustajat joukolla muistuttivat järjestäjiä, että sekin oli luvattu. Puolen tunnin ajan Trine 2 DC olikin sitten pelattavissa ja se oli ehdottomasti kauneimman näköinen peli paikan päällä. Suorastaan törkeän kaunis. Wii U -ohjaimen näytöllä näkyi täsmälleen sama kuva kuin tv-ruudulla, mutta kosketusnäyttöä pystyi käyttämään mm. velhon taikojen piirtelyyn ja varkaan köysinuolen ammuntaan. Frozenbyte kutsui jo toimistolleen tutustumaan peliin paremmin, joten kuulemme siitä myöhemmin lisää.




Ylläolevien lisäksi Frankfurtissa nähtiin myös Pikmin 3, jossa Wii U:n ohjainta käytettiin vain karttanäyttönä, karaokepeli Sing, josta näette myöhemmin videolla lisää, turismia tarjoileva Panorama View sekä kahden lajin avulla pelilehdistön vatsalihaksia tuhonnut Wii Fit U. Wii U -pelien lisäksi tarjolla oli joukkio 3DS-pelejä. New Super Mario Bros 2 jatkaa Marion laatulinjalla, mutta nostaa kolikkojen keräämisen ykkösasiaksi, mikä tuntui ihan hyvältä ratkaisulta hieman peruspelimekaniikkaa muuttaen. Luigi’s Mansion 2:a odotan yhä innolla, uuden version testaus ei laannuttanut jo viime marraskuussa alkanutta odotustani, päinvastoin. 3DS:n Castlevaniaan ja Kingdom Heartsiin en valitettavasti ehtinyt päivän aikana tutustumaan kuin toisten pelaajien olan yli, mutta yleisesti niistä kuului positiivisia kommentteja.




Wii U:n ohjain oli sittenkin isompi, kuin olin ajatellut. Se ei ole kovin painava, mutta silti sitä piti mielellään mahaansa vasten, ellei peli vaatinut ohjaimen nostamista ilmaan. Ehkä tuolilla tai sohvalla ohjain sylissä kokemus olisi näiltä osin ollut parempi. Kosketusnäytön kuva oli varsin hyvä, vaikka siitä pystyikin erottamaan, että aivan kalleimpia komponentteja ei ole käytetty. Kosketuksiin se reagoi riittävän hyvin.

Graafisilta tehoiltaan Wii U vaikuttaisi sijoittuvan aika lailla PS3:n ja X360:n tasolle, ruudunpäivityksessä ei näkynyt juurikaan ongelmia, eikä demoissa muutenkaan bugailua. Tekstuuripuolella havaitsin kyllä rumuutta (Batman) ja valjuutta (Ninja Gaiden). Huomioon pitää ottaa, että sama laite puskee kuvaa myös ohjaimen näytölle ja kyseessä olivat vielä aikaiset versiot peleistä sekä aivan uuden laitteen ensimmäiset pelit. Kuten ylempänä mainitsin, Batman oli peleistä ehdottomasti parhaan näköinen jos puhutaan ns. realistisista grafiikoista. Taiteellisesti katsoen Trine 2 ja Rayman Legends olivat kauneimmat pelit, eikä Marion näkeminen isolta HD-ruudulta ollut huono kokemus sekään.


Euroopan aikataulusta ei kellään paikan päällä ollut vielä tietoa (“Vain Iwata tietää”), mutta eiköhän Nintendo koeta laitetta viimeistään joulumarkkinoille puskea. Nintendofanit ryntäävät varmasti heti kauppaan, mutta miten käy muiden, jos Sony ja Microsoft alkavat jo kohta uhkailla tulevien laitteidensa ylivoimaisuudella? Nintendo pelaa edelleen riskipeliä, mutta onpa se jo kahdesti tuottanut jättipotin. Miten käy kolmannella kerralla?




Vielä muutama sananen jo tässä kuussa ilmestyvästä 3DS XL:stä. Wii U:n ohjaimen käsittelyn jälkeen XL-kokoinen käsikonsoli ei tuntunutkaan jättisuurelta. Pyöristetyt, ohuemmat muodot tuntuivat käteensopivilta ja isompi ruutu vaikutti 3D-näkymiin positiivisesti: katselukulma oli hieman laajempi ja efekti näytti entistä syvemmältä. Kun aikoinaan sain DSi XL:n, jäi Nintendo DSi pienemmän ruutunsa kanssa pölyttymään hyllyyn. Veikkaan kautta vanhojen silmieni, että niin tulee käymään myös 3DS:n ja sen XL-version kanssa.