Jokin aika sitten ihmeteltiin tulevan Skyfall-leffan yhteydessä julkistettua 007 Legends -pelin traileria. Pelin on luvattu sisältävän viittauksia vähän jokaiseen merkittävään Bond-seikkailuun, mutta trailerin perusteella monet olivat jo valmiita lyttäämään pelin kokeilematta: tämä ei voi mitenkään olla uusi GoldenEye. Mutta mikä siitä sitten tekee niin erityisen? Katsaus maailman kuuluisimman agentin peliseikkailuihin valottanee asiaa.



Aloitetaan alusta. Parker Brothersin vuonna 1983 julkaisema peli oli enemmän velkaa Moon Buggy -nimiselle autoräiskinnälle kuin millekään jessepunttileffoista.





Sanotaan usein, että lisenssipelit ovat roskaa. Tämä myös pitää usein paikkansa. Mutta jos nykylisenssipelit ovat roskaa, en tiedä millä sanalla pitäisi kuvata 80-luvulla julkaistuja liki pelikelvottomia kötöstyksiä, joita kaupattiin yksinomaan kannessa olevalla naamalla. A View to a Kill ei ollut huonointa mitä koskaan on tehty, muttei kyllä missään nimessä ostamisen arvoinen esitys. Sama piti paikkansa suurimmasta osasta muita Bond-pelejä tähän aikaan.





Miten sitten tehtiin varsin pelattava Bond-peli, ainakin 80-luvun mittakaavalla? Siten, ettei edes yritetä, vaan pultataan Bond-teema päälle valmiiseen peliin. Domarkilla oli lisenssi elokuviin, muttei mitään ideaa siitä, miten tehdä peli tästä Bondiksi itse asiassa ihan hauskasta voodoo-seikkailusta. Elite Systemsillä oli tekeillä peli nimeltä Aquablast, jossa ammuskeltiin veneillä. L&LD:ssä ajetaan lopussa veneillä - bingo!





Toinen tapa saada aikaan jotain pelikelpoista on unohtaa leffat ja käyttää pelkkää Bond-hahmoa. Tämä Sega MegaDrivelle ja Master Systemille ilmestynyt peli oli Domarkin viimeinen Bond - ja samalla myös viimeinen kerta, kun Timothy Dalton esiintyi Bondina. Pelin ilmestyessä vuonna 1993 hän ei ollut enää vuosiin näytellyt 007:ää.





No, mikä se salaisuus sitten on? Ei niinkään mikään yksittäinen asia kuin monta sellaista. GE oli ilmestyessään teknisesti järjettömän upea, sen kontrollit sopivat N64:n ohjaimelle kuin nenä päähän, siinä oli käsittämättömän hauska jaetun ruudun nelinpeli, vaikeusastetta ja tutkittavaa riitti kuukausiksi - ja jotenkin tämä kaikki vielä saatu sopimaan ihan hyvän Bond-leffan juoneenkin. Tämä Rarewaren kulta-aikojen värisuora riitti itselleni ja monelle muulle syyksi ostaa Nintendo 64. Wikipedia ilmaiseekin asian hyvin: tämän jälkeen likimain jokainen Bond-peli on vain yrittänyt toistaa GoldenEyen menestysreseptiä.





Kuten tunnettua, Bond-lisenssi karkasi Nintendolta GoldenEyen jälkeen (ja alkuperäisen GE:n henkinen jatko oli Perfect Dark, monen mielestä vielä parempi peli, mutta ilman 007:ää). Electronic Artsin Tomorrow Never Dies ja The World is Not Enough olivat kohtalaisia menestyksiä - itse leffat sen sijaan lähinnä sekavaa kohellusta. EA innostui tästä kehittelemään omia Bond-pelejään ilman suoraa linkkiä elokuviin (ja ilman Pierce Brosnanin naamataulua). PS2:lle, Xboxille ja Gamecubelle vuonna 2001 julkaistu AUF on historian toiseksi eniten myynyt Bond-peli 5 miljoonalla kappaleellaan (GoldenEye myi 8 miljoonaa ja ilmestyi vain N64:llä, mikä kertoo sekin jotain).





Oikein, tämä peli ei ole Bond-lisenssi. Mutta sen pitäisi olla, se ansaitsisi olla. Monolithin paras peli on juuri sitä, miksi vanhoja Bond-elokuvia jaksaa edelleen katsoa. Hassun kömpelöitä vempaimia, mielikuvitusta kiihottavia tapahtumapaikkoja, superpahiksia, loistavaa musiikkia, räjähtävää toimintaa - ja taustalla kieli sopivasti poskessa. Se että Cate Archer on kuuma kissa lasketaan vain bonukseksi.